Otetiin raketti Ruotsiin että sais käyttää loppiaisen vapaapäivät punnertamiseen. Stockholm roller derby järjesti parin päivän bootampin, ja aina kun sellasta herkkua tarjotaan niinkin lähellä kuin naapurimaassa, niin minä ainakin ilmottaudun paikalle ihan kärppänä. Etenkin jos ajankohta sattuu tolleen kivasti pitkän viikonlopun yhteyteen eikä tartte stressailla mistään ylimäärästen vapaiden pyytämisestä, anelusta ja kerjäämisestä.

Paikalle huolittiin viis ihmistä per liiga, ja sen verran meiltä reissuun lähti. Perjantaina oli miellyttävää herätä aamulla kolmelta ja lähteä ajelemaan kohti lentokenttää. Maailmassa on aika vähän asioita jotka saa mut heräämään kolmelta, mutta näköjään tämä on yksi niistä.

Käytiin kentällä aamupalalla. Tarjolla olis ollut esim namimunkkeja. Nam nam.

Samaan koneeseen sattui myös Helsinki Roller Derbyn jengiä elikkäs hördiksiä. Juonittiin yhteinen siirtymissuunnitelma Arlandasta eteläisempään Tukholmaan Älvsjöhön, eli bootcamp-mestoille. Meidän suunnitelma koostui lähinnä ajatuksesta “napataan kentältä joku iso taksi”, eikä siihenkään sit lopulta liittynyt kouvonoidien lisäksi kuin tsadin jengin reffi Fat Rat, mut suunnitelma se on sekin.

Kun rantauduttiin Arlandaan, fiksut hördis-tytöt otti julkisen liikenteen alleen ja sujahtivat kohti pelipaikkoja, kun me vielä odoteltiin laukkuja liukuhihnalta. Ja odoteltiin. Ja odoteltiin. Mä sain omani ja Fättiksellä, mies kun on, ei tietenkään edes ollut ruumassa mitään, mutta muut Kouvolan tytöt sai odotella omiaan jonkun puolisen tuntia, jonka jälkeen hihna pysähtyi ja luukut meni kiinni. Naisilla rupes paniikki hiipimään puseroon, ja siinä kohtaa tulikin ihan tarpeeseen se, että vastaavan matkanjohtajan pesti oli luontevasti siirtynyt minulta Fättikselle herran liityttyä seuraamme. Tytöt oli jo vaatimassa puhelua lennonjohtoon ja napsimassa betasalpaajia, mutta kosmopoliitti miesjäsenemme kävi jututtamassa paikalle porhaltanutta henkilökunnan jäsentä sujuvalla lontoon kielellä, ja selvisi että kassit eivät ole menneet Abu Dhabin koneeseen vaan nosturi on rikki, ja pienen hetken odotellaan uutta nosturia.

Oikeassa reunassa klemmari-avustaja: “Näyttää siltä että yritätte etsiä matkalaukkujanne.”

Tilanteesta selviydyttiin lopulta varmaan alle tunnissa, ja paniikkikohtauksetkin saatiin taltutettua napakoilla ja oikein ajoitetuilla halauksilla. “Älä spennaa, mä klaaraan”, vakuutteli stadilainen. Seuraavaksi organisoitiin itsemme tilataksiin ja neuvoteltiin riikinruotsiksi intialaisaksentilla kyyti messukeskukseen, ja maskuliinisen rationaalinen matkanjohtajamme järjesteli vielä puhelimitse senkin, ettei pieni myöhästymisemme tapahtuman alusta äityisi ongelmaksi.

En tiedä miten oltas keskenämme pelipaikoille asti selvitty (no ihan hyvin, mutta paniikit ja aikuiskoliikit ois ehkä mun johdolla handlattu paaaaljon huonommin), mutta tällä taktiikalla oltiin siellä vaan pienen naksun verran myöhässä eikä oikeasti missattu yhtään mitään. Paikalla oli siis joku Stockholm Winter Games -tapahtuma, ja yhteen halliin järkätyn derbynurkkauksen lisäksi rakennuksessa pyöri futisjunnuja, parkour-jäbiä, matalia cheerleader-tyttöjä ja mitähän kaikkee.

Paikan päällä jakauduttiin ryhmiin, joista itse menin isojen tyttöjen sinisiin, ja muut kouvolalaiset keskitason keltaisiin. Päädyin ryhmään jossa olin ainoa ruotsin kielen taidoton. Nice. Paikalla oli jengiä Tanskasta, Norjasta, Ruotsista ja Suomesta, kaikkiaan 17 eri liigasta. Isojen tyttöjen ryhmässä tosin oli enimmäkseen jengiä Göteborgista, Tukholmasta ja ehkä Malmöstäkin. Lisäks yks kööpenhaminalainen, yksi sujuvasti ruotsia puhuva turkulainen ja meitsi.

Ekan päivän ohjelmaan kuului pienen yhteisen lämmittelyluistelun (pyramidi-tyyppinen muunnelma black widowsta, ja skillsien sijaan tehtiin punnerruksia ja muita jumppailuja) jälkeen teoriatunti luistimista ja muusta gearista, jonka ujosteleva Hyper Nova joutui yhden kieli-invalidin takia pitämään englanniksi.

Teorialuokan faces in places.

Bontin luistimet oli ihan uus juttu, ja niiden saaminen custom-kokoisena oman jalan “pohjapiirroksen” mukaan kuulosti aika houkuttelevalta. Tosin ei Hyperillekaan ollut sillä tavalla ihan oikean kokoisia luistimia tullut, että se jäi vähän epäilyttämään. Pleitin forward mounting askarruttaa vieläkin. Tykkään kaikesta mikä tuo ketteryyttä, mutta se tuo mukanaan myös lisää huteruutta, mikä tällaselle aina naamallaan kyntävälle jääkenttien bambille ei ole kauhean positiivinen juttu. Antikin korkeamman mallisiin kenkiin oon jostain syystä nyt ajatuksena kiintynyt, ja herkuttelen ajatuksella lähteä Berliiniin sovittelemaan niitä. Et pääsiäisenä matkustushaluiset ihmiset saa ilmottautua reissukaveriksi, vähän tylsää lähteä sinne yksin.

Keltasten ryhmä vähän scrimmaili kun meillä oli ruokatauko. Siellä ne pikku pirpanat vaan kiitää lead jammereina ja kaikkee!

Meiän ryhmä opetteli ekan päivän aikana jammerijuttuja. Puskettiin neljän ihmisen walleista läpi tauotta hymyillen (jep, se ON vaikeeta kun ei naurata sitten niin yhtään), treenattiin wallien keskeltä tunkeutumista sellasilla tekniikoilla mitä auttoi ymmärtämään että se kaikki on vaan mun päässäni, ja opeteltiin sisä- ja ulkolinjalla sujahtelemaan läpi luistimen levyisistä raoista. Nopeita spurtteja ja tehokkaita hidastuksia treenattiin kans vähäsen, ja tehtiin “funny skatingia”, eli oman tasapainon ja osaamisen rajojen hakemista luistelemalla mahollisimman idiootin näköisesti, testaillen että missä kohtaa tulee se piste kun on väistämättä turvallaan. Omalla kohalla se piste tulee suunnilleen siinä kun pitäs luistella yhellä jalalla takaperin ja hyppiä.

Kuvassa vasemmalla lyödään lasta.

Lopussa tehtiin koko jengin yhteiset venyttelyt, jossa opittiin kaikkia parivenyttelyjuttuja. Ne oli aika mukavia, ja 45 minuutin venyttely varmaan jeesas vähän siihen että oli hengissä vielä tokanakin päivänä. Ja parin kanssa venyttelyssä on näemmä se hyvä puoli, että saa myös ne paikat venymään mitkä yksin ois vaikeita, niinkuin alaselkä.

Kohtuullisen rankahkon kaheksan tunnin mittaisen päivän lopuks lähdettiin pönkimään kohti hostellia. Matkanjohtajan käädyt oli vaihtuneet mulle, ja vaikka osasinkin hienosti mennä juna-asemalle ja ostaa jonkun fancyn kimppapiljetin, niin siihen se onnistuminen sitten loppuikin. Juna vei ensin väärään suuntaan, ja sit ooteltiin parikymmentä minuuttia ennen kuin päästiin takaisin oikeille raiteille.

Hostelli sijaitsi Södermalmilla, ja sinne piti juna-asemalta kävellä jonkun kilometrin verran. Mosebacke oli nimeltään, maksoi jonkun parikymppiä per yö per nassu kun oltiin koko jengi samassa dormissa. Paikka oli kyllä ihan kivan näkönen, ja näppärästi heti pienen kaupan vieressä.

Paikallisen Siwan eli ICAn eteisestä.

Käytiin nakkaamassa kamat meidän dormiin, mentiin lähikauppaan ostamaan iltaoluet (ja mä menin sekoamaan hienojen elintarvikepakkausten ja eksoottisten naapurimaan herkkusten määrästä), ja sit lähettiin ettimään ruokapaikkaa.

Kaikki tielle sattuneet ravintolat oli jotenkin epäillyttäviä, kalliita tai väärän maalaisia. Mutta sitten - deux ex machina - kadulla seisoikin Fat Rat. Kysyttiin tietääkö se mitään hyvää paikkaa, ja se osoitti olkansa taakse, ravintolaan jonka eteen oli juuri tullut tupakoimaan. Hyvä ruoka, halpa kalja, mukava miljöö ja jos tuuri käy niin jostai nurkasta saattaa löytyä vapaata tilaa. No kappas, pöydällisen verran just löytyikin.

Jameson pub & restaurant oli kyseessä, ja menun valikoima näyttikin oikein kivalta. Tilailtiin jotain pastoja, jotka kuulosti ja näyttikin tosi hyvältä, mutta joissa kaikissa oli yllätyselementtinä joku todella tulinen kastike mistä ei tietenkään ollut mitään mainintaa ruokalistassa. Se oli vähän pettymys kyllä, kun ei meinannut pystyä syömään, ja kermainen pastakastike ei kuulosta yhtään siltä että pitäis olla varautunut mihinkään Insanity sauceen. Heti rupee taas asiat menemään pieleen kun kouvolalaiset yrittää itsekseen pärjätä. Onneks Fättis kävi tasasin väliajoin kyselemässä että onkohan tässä pöydässä kaikilla varmasti kaikki hyvin, voisko vielä jotenkin auttaa.

Afterparty kouvolalaisittain.

Safkan jälkeen hipsittiin takas hostelliin. Huoneesta löytyikin sitten seinältä joku lappu jossa ehdottomasti ja häädön uhalla kiellettiin kaiken sorttinen alkoholin litkiminen, mutta oltiin pahiksia ja ei välitetty.

Hostellissa kiellettiin myös makuupussit, mutta mä olen true badass.

Lauantaina herättiin reippaina aamupalalle, johon meidän piti kömpiä niin aikasin ettei sitä pystynyt maksamaan, kun respan kassa ei ollut vielä auennut. Ruokapuolen häkeltyneet aasialaiset antoivat meidän kuitenkin syödä, kun luvattiin maksaa myöhemmin. Ihan oli hyvät pöperöt, vaikka appelsiinimehukoneessa ei ollutkaan appelsiinia kuin väriksi.

Matka takaisin messukeskukseen sujuikin aamulla iltaa näppärämmin, kun enää ei tarttenut lähteä väärään suuntaan.

Tokana päivänä leikittiin vähän home wreckereitä, ja paneuduttiin hammer & nailin syvimpään olemukseen eli kikkaan missä toinen hidastaa vastustajan, ja toinen tulee ja viimeistelee homman napakalla taklauksella. Vähän niinku Beyonslay, mutta ei ihan niin hienosti. Kerrankin sai tehdä jotain missä on hyvä, koska sisä- tai ulkolinjalla luistelevan vastustajan motittaminen oli just sopivaa hommaa tällaselle kirahvinjalkaselle honkkelille. Kipiteltiin myös kilpaa taaksepäin aina kun vastustajia vaan saatiin nepattua ulos radalta. Siinä pitäs oppia aika paljon paremmaksi vielä.

Messukeskuksen herkullisen jättilasagnen jälkeen oli helppoa ja mukavaa mennä pelailemaan harkkamatsia. Yyh. Pelattiin ensin keltasten jengillä enimmät raivot pois, ja koska paikalla oli tosi hyviä ja taklauskykyisiä pelaajia niin mullahan pyyhittiin siellä lattiaa ihan koko ajan. Kööpenhaminan mimmi pahotteli jälkeenpäin et näin tää vaan vieraassa porukassa menee, että sanattomalla sopimuksella pienin pelaaja otetaan silmätikuksi, kannattaa vaan treenata sitä että osaa juosta helvetin nopeesti karkuun. Totuuden sanoja.

Puolessa välissä peliä keskitason ryhmä tuli mukaan peliin, ja otettiin vähän iisimmin. Tosin onhan se nyt hauskaa kun ite pääsee ottamaan silmätikuksi ne omat pirpanat, joista tuntee kaikki heikot kohdat kun on ne itse niihin luonut :D

Loppupuolen pelistä keltsut pelailivat sitten keskenään, kun meidän sinisten ryhmä poistui opiskelemaan takaperin luistellen joukkuetovereiden ohjailua.

Jollain kaukaa viisaalla tsadilaisella oli rötväyshaalari mukana. Epäilemättä toimiva valinta kylmään messuhalliin.

Treenipäivän jälkeen otettiin taas nenät kohti hostellia, missä käytiin vähän freesautumassa ja tälläytymässä ennen after partyja. Jatkopaikkaan Debaseriin ei ollut kovinkaan monen korttelin matka, mutta se meni sitäkin mielenkiintoisempaa reittiä jäätävän korkeella kulkevaa jalankulkusiltaa pitkin.

Ei oltas löydetty itse baaria varmaan ikinä, ellei joku ois kaivanut esiin sisäistä Fättistään ja mennyt kysymään paikallisilta. Baari löytyi kyllä siitä isosta monitasoristeyksestä mihin se oli kartassa merkattukin, mutta eipä ois tullut ekana mieleen etsiä sitä keskeltä risteyssolmua, autokaistan alta.

Oltiin ekat tunnit jossain sellasessa vaan meille varatussa takaosastossa, jossa pistettiin heti kärkeen tilaukseen regular ordinary swedish mealtime, eli köttbullaria koko rahalla. Ja oli kyllä elämäni parhaat lihapullat ihan sairaan hyvällä kastikkeella, ja väittäisin että lihapullakehuja musta ei kyllä kauhean helposti saa irti. Perunamuussikin oli jotain spessua isompirakeista muhennosta, ja olin jopa niin uskalias että maistelin vähän puolukoitakin kun niitä siinä iso kipollinen mua lautaselta tuijotteli.

Toiset nauttivat ruotsalaisen sijaan ranskalaisesta kurmeesta.

Oltiin piilossa nurkan takana ettei vaan tarttis puhua ulkomaalaisille. Saatiin siitä jo vähän lempeämielistä vittuiluakin, kun ujoina maalaisina ei oltu heti minglailemassa roller derby -supertähtien seassa. Mut nieltiin sit ujoutemme ja käytiin antamassa viikonlopun valmentajille kiitokseksi Kouvola Rock n Rollers -pinssit, jotka pääsi heti ainakin Mad Maloonyn party vestiin kiinni. Tie Fat Ratinkin sydämeen löytyi, en ole varma mitä kautta.

Ihan ei jääty kukonlauluun saakka bailabaila-hommiin, kun aamulla oli paluulento tiedossa. Paluumatkan osalta stoori ei ole enää niin jännä että jaksaisin siitä kirjoittaa, mutta Arlandan kentällä oli hyvät aamupalat.

Säästän Facebookin poliittiselta propagandaltani, sitä kun varmasti ihan riittävästi suoltaa ne meidän kaikkien kakssataa parasta kaveria siellä. Mutta blogissa omien ärsyttävien mielipiteiden huutelu on niin kauheen hauskaa ettei tilaisuutta vaan voi jättää käyttämättä.

Lähdetäänpä siitä, että nyt on kyllä presidentinvaaleissa kaksi varsin hyvää ehdokasta jäljellä, ja mun rillien takaa katsellen ollaan voitettu tää peli joka tapauksessa. Sauli oli mun ykkösvalinta siihen saakka että jostain tupsahti joku rauhallisen oloinen rationaalisesti argumentoiva Pekka Kukalie, joka ei puhunut kenenkään päälle ja osas käyttäytyä. Ja koska mun näkemyksellä presidentin duunissa tärkeimpänä näen juurikin kyvyn osata käyttäytyä, tykästyin vähän tähän Pekkaan. Lopulta tulin siihen tulokseen, että Saulin fyrkasta ymmärtämiselle on varmaan parempiakin käyttötarkoituksia, kuin nakata jäbä presidentiksi kättelemään jengiä pitkin maailmaa ja osallistumaan Suomen juttuihin lähinnä “arvojohtajana”, huutelemalla silloin tällöin mielipidelinjauksiaan.

Presidentiksi mieluiten haluaisin just sen tyypin, joka muistuttaa meitä siitä että ärsyttävätkin ihmiset on ihmisiä ja niiden kanssa on helpompi keskustella kun kuuntelee ensin mitä ne haluaa sanoa, vaikka ei olis niiden kanssa mistään lainkaan samaa mieltä. Haluun presidentiks sen tyypin joka soittaa diktaattorille että come on, onks nyt kivaa tollanen, ja saa diktaattorin ymmärtämään että tosiaan, ei tää kyl nyt ihan hyvä idea ollut. Haluun presidentin joka tajuaa että suomalaisia on viis miljoonaa erilaista ihmistä, joista kaikki on eri mieltä, ja kaikki kannattaa eri puolueita, mutta meillä on kaikilla vain yksi yhdessä äänestetty presidentti joka edustaa meitä maailmalla. Arvostaisin jos meillä olis presidentti joka muistaisi ettei edusta puoluettaan ja puolueensa äänestäjiä, vaan kaikkia, Punavuoresta Viitasaarelle.

No, asianhan luulis olevan sitten kovin yksinkertaista. Numero paperiin ja kotiin toivomaan parasta.

Mut sitten jostain tupsahtaa mun mukavan pehmeään kuplaani ihmisiä, jotka tulee vöyhöttämään jotain jostain homoista, armeijasta ja koulujen käynnistä.

Okei, ensin ne itsestäänselvät. Sen nyt ei pitäisi olla kauhea ylläri, että James Hirvisaaren FB-seinältä löytyy vähän keskenkasvusta hevonpaskaa, mutta kommentoijat eivät tosiaan edes kauheesti peesaile itse statuksen kirjoittajaa, vaikka tämä repäisevästi pohtiikin äänestävänsä vihreää homoa presidentiksi. Ja sekin nyt pitäisi aikuisena ihmisenä ymmärtää että mihinkään Rolle Rivikansalaisen blogiin ei pidä mennä lukuretkelle edes huumorimielessä, vaikka joku olisikin linkittänyt Facebookiin siltä jotain mussutusta siitä miten Suomi muuttuu homojen valtakunnaksi. Kyllähän mä sen jo tiedän, että tollasten lukematta jättäminen kuuluisi mielenterveyden säilyttäjän arkiseen selviytyssuunnitelmaan, mut klikkailusormi on joskus tervettä järkeä nopeampi. “Missä ovat presidenttiehdokas Haaviston näytöt?” taas oli ihan liian herkullinen otsikko ohitettavaksi, joten ajauduin lukemaan myös Pusan akan äpärän blogikirjoituksen aiheesta, vaikka tietenkään, tietenkään ei olisi sitäkään pitänyt.

Mutta sitten tää paska läpyskä kävelee vastaan myös täysin odottamattomissa paikoissa, joissa luulee olevansa turvassa sellaselta täydelliseltä argumentointikyvyttömyydeltä joka raivostuttavalla tavalla yhdistyy tarpeeseen esittää äänekkäitä poliittisia mielipiteitä. Toinen sellainen tapahtui livekeskustelussa Oikean Elämän Puolella, mutta tää toinen missä ajattelin vain lukevani vituttavia rakennekynsipostauksia löytyy korkeampaa verenpainetta hakeville myös internetistä.

Mä olen aidosti häkeltynyt siitä että joku vielä armon vuonna 2012 on niin epävarma omasta seksuaalisuudestaan, että ajattelee homouden tarttuvan äänestämällä. Yllätyn aivan vilpittömästi kuullessani naamatusten ihmisiltä jotain sen suuntasia reploja, että presidenttiehdokas on hyvä ja pätevä jäbä, mutta ei linnassa voi olla homopari kättelemässä. (Siitäkin selvittiin hengissä kun niitä ällöittäviä perverssejä tanssi siellä, en usko että kätteleminen muuttaa tilannetta ratkaisevasti.) Tai että se jotenkin vaikeuttais duunin tekemistä jossain kehitysmaissa joissa sukupuolesta riippumaton rakastuminen on syntiä ja/tai laitonta.

Newsflash: Se että jossain muslimimaissa ei ymmärretä ihmisoikeuksia, ei ole järkiargumentti sille mitä SÄ kirjotat lappuun jossain suomalaisessa äänestyskopissa. Jos olisi, täällä varmaan edelleenkin nuoltaisi tasa-arvottomien maiden berbereitä eikä ois annettu naisille äänestysoikeutta, kun se jossain maassa saattaa jonkun mielestä tuntua käsittämättömältä.

Ajatus siitä, että koko maailman huomio kiinnittyisi yhtäkkiä ulkopolittisten kärkiasioiden sijaan suomalaisen presidentin homouteen, on jotenkin käsittämätön sekin. Tai että valtaa pitävä homo olisi esim arabimaille jotenkin vaikea käsitellä ja hankaloittaisi asioiden hoitoa. Eipä ole tuntunut haittaavan Saksan ulkoministeriä (kuvassa yllä), joka avoimesti miehen kanssa rekisteröidyssä parisuhteessa elävänä huitelee pitkin Irania, Saudi-Arabiaa tai Omania ja saa päättäjiltä poskisuukot ja kädestä pitämiset siinä missä hetskummatkin jäbät. Eikä – niin hieno ajatus kuin se olisikin – islantilaisiakaan nähdä geysireissä ilakoivina lepakkonymfomaaneina vaikka pääministeri kehtaa naisena olla naimisissa toisen naisen kanssa. Turha varmaan edes mainita, että arabijohtajat eivät jakele raipaniskuja Condoleezza Ricelle tai Tarja Haloselle vaikka julkeavat tulla ilman miespuolisia sukulaisia ihmisten ilmoille, ja vielä jakkupuvuissa. Kutsumme sitä diplomatiaksi.

Toi Haaviston nimi on Sudaneissa ja Somalioissa tutumpi kuin se oli puoli vuotta sitten Suomessa. Jäbän nouseminen presidentiksi ei aiheuttaisi homouden takia kohua muualla kuin niiden suomalaisten päissä, jotka aloittava lauseensa “ei mulla ole mitään homoja vastaan mutta”, ja sulavasti seuraavassa lauseessa dissaavat persuja joiden lauseet alkaa “en ole rasisti mutta”. (Oikeesti, tällasia tyyppejä on, en uskois ellen ois eileen sellaseenkin törmännyt.)

Jouduin myös kuulemaan vanhan klassikkolausahduksen, “kelatkaa nyt, homo sivari puolustusvoimien ylipäällikkönä”. Niin, joku pystyy ihan oikeasti unohtamaan että nykyinen presidentti ei ole käynyt armeijaa. Se ettei muista Ståhlbergin, Relanderin, Svinhufvudin, Kallion, Rytin tai Paasikiven käyneen armeijaa, ois selkeesti jo aivan liikaa vaadittu. No, ei nekään ole. Muutenkin joudun kyllä vähän ihmettelemään mitä presidentillisiä valmiuksia siitä nyt välttämättä hihaan tarttuu jos käy 18-kesäsenä kölvien kanssa konttaamassa metsissä. Jesh, olen sotajohtaja koska osaan purkaa ja kasata rynkyn! Haavisto suoritti siviilipalveluksensa nuorten mielenterveystyön parissa, ja uskoisin että siitä on mahdollista saada vähintään yhtä hyödyllistä kokemusta kuin pinkan ja punkan viikkailustakin. Puoli vuotta, vuosi tai parikaan vuotta intissä ei tasan varmasti anna kyllä kenellekään mitään suuren sotapäällikön taitoja, joten aivan se ja sama jos sen ajan onkin käyttänyt sivarissa tai kotosalla. Sen sijaan sotilasansiomitali Haavistolta löytyy, mutta eihän se tietysti ole meriitti eikä mikään verrattuna I survived Vekaranjärvi -koettelemuksiin. Niin, ja jos se nyt siitä on kiinni, niin ylipäällikköyden voi myös luovuttaa toiselle henkilölle vaikka presidentti olisikin, ja nykyisen lain mukaan ei tartte olla edes sota-aika että näin voitaisiin tehdä. Toisaalta puolustusvoimilla on myös komentaja, joka yleensä on se parempi asiantuntija kaikensorttisen operatiivisen toiminnan kanssa. Siis pelko pois, ryssä ei miehitä sun olkkarias yhtään sen todennäköisemmin vaikka presidenttinä olisikin Simo Hovari.

Ja sit on vielä toi itkeminen siitä, että Haaviston koulutusputki loppuu lukioon. Tiedän että tää voi nyt olla käsittämätön konsepti suurelle osalle niistä ihmisistä jotka on täyttänyt joskus 30 vuotta, mutta nykypäivän maailmassa kun on koulutuksen lisäksi myös sellanen ehkä jopa vahvempi argumentti, nimeltään “osaaminen”. Joskus kultaisella 50-luvulla varmaan työhaastattelijatkin syynäsi koulu- ja työtodistuksia, ja varmisti ettei vaan ole putkessa aukkoja. Multa ei ole kukaan kysynyt mitään todistuksia sen jälkeen, kun mummo halusi nähdä lukiotodistuksen yo-juhlien kahvipöydässä. If you are good enough, that shit just don’t matter. Tiedän että se voi olla vähän ikävä uutinen niille, jotka ovat koko elämänsä panostaneet siihen että paperit näyttää hyvältä. Sori, hukkaan meni sekin hikoilu. (Niin ja tosiaan, eipä sitä akateemista loppututkintoa nyt vaikkapa Mannerheimiltäkään löytynyt…)

Homous, sivarius tai tohtorintutkinnon puute ei ole syy äänestää ketään, mutta en osaa nähdä niitä syinä olla äänestämättä. Onneks Haavisto on ihan järkiargumenteillakin mulle parempi valinta kuin Niinistö, ettei joudu protestiäänestäjäksi. Mutta kaiken ton viimepäivinä silmille sattuneen epämääräsen mussutuksen jälkeen melkeen tekis mieli äänestää Haavistoa ihan vaan vittuiluna niille miehille, joilla ei oo kiviä ajaa naisten pyörällä, kun ne pelkää mitä naapurit ajattelee.

Huh, helpottipas saada tämä kaikki ulos systeemistä. Mulle on aivan yksi lysti ketä te äänestätte, mutta vielä yksikin ääneen lausuttu paska argumentti, ja joudun lyömään.

Loppuun linkkivinkkejä:

Havainnollistus ehdokkaiden argumentointikyvystä, aiheena maamiinat

Kirjoitus Sauli Niinistön kannattamisesta – Ja Haavistosta

Kirjoitus vihreän presidentin vastustajille

http://twitter.com/pekkafacts

Vinkki kaikille äänestäjille puolesta riippumatta: Tapoja piristää kanssaihmisten äänestyskokemusta

EDIT:

Moni amerikkalaisfirma ei enää lue ansioluetteloja

Puolustusvoimain ex-komentaja: Haavisto erinomainen ylipäällikkö

Ja pahoille pojille mehukkaat piparit. Sillä reseptillä lähti Kouvola Rock n Rollers uuden vuoden viettoon. Rytmikatti juhli synttäreitään ja kutsui kantikset ilmasen viinan bileisiin, ja me myytiin humalaisille hodareita ja aatetta.

Talon toivomaksi makeaksi myyntiartikkeliksi nyhräsin pari rullapiprua. Makeiden asioiden kauppaaminen humalaisille on kyl aina vähän jääkaappien myymistä eskimoille.

Hodarit oli ihan sairaan hyviä, saatoin jokusen syödä itsekin. Nakkisämpylän rakentamistaktiikkakin hiotoui illan aikana ihan kohtuulliseen kondikseen. Pitkän knagin kaverina sämpylässä oli sinappia, ketsuppia, kurkkusalaattia ja sipulirouhetta.

Nakin myynnin lisäksi nakkeihin kuului skumppapullojen availu, rintamerkkien myynti ja Jägermaister-shottien kaupustelu. Viimesimmän tosin jätin paremmille myyntitykeille.

Maskotti.

Kun ovet aikanaan avautui myös rahvaalle, laitettiin tarjoilut alennusmyyntiin, eli väsättiin nakkisämpylää ilmaseks ettei tarttis heittää ruokaa roskiin. Kun se ruuhka hälveni, laitettiin meidän osalta kioski kiinni ja orginaali henkilökunta jatkoi vielä grillikioskin parissa. Ja meillä alkoi varsinainen uuveen juhlinta.

Pyrovastaava Kärkänder halus käydä 00:00 sharp ampumassa pari pommia.

Kun koko alkuillan kattelee jurrisia ihmisiä, niin ihan kauheeta tarvetta vetää naulaa omaan päähänsä ei sen jälkeen synny, vaikka hanat aukeaisivat loppuillaksi ihan veloituksettakin. Siinä kohtaa kun ihmisten päälle alkoi kasautua esineitä, lähdin hiipimään kotia kohti.

Ekasta kuvasta kiitos Sarille, muut tais olla oman kameran kätköistä.

Mulla on vissiin hiiressä joku vika. Osoitin suihkii mihin sattuu. Näppäimistökin vähän sekoilee. Piti olla menossa lukemaan atomifysiikasta mutta sitten löysinkin itseni Firetrapista. Sitten se hiiri ilmeisesti jonkun magneettiviruksen takia ajautui kerta toisensa jälkeen napsaamaan ostoskori-nappuloilla ja ennen kun mä kerkisin lyödä läppärin luukkua kiinni, oli verify-namiskakin ehtinyt napsahtaa. Sinne lipsahti luottokorttitiedot. Voinkohan mä hakea Applelta jotain korvauksia tästä? Paypalilta? Visalta?

Huh, onneks oli ees alennusmyynti menossa, muutenhan tää ois ollu vakavampaakin. Aika kivan näköstä rättiä ja riepua oli kyllä tarjolla, ja alennusten ansiosta hinnatkin olivat, jos nyt ei ihan halpoja kuitenkaan, niin edes siedettäviä. 87 € takista, aiemmin siitä on näköjään huudeltu yli kahta sataa. Nyt sormet ristiin ja toivotaan että kyseessä olisi sellanen talvikeliinkin passaava malli, sellaiselle kun ois ihan jopa todellista tarvettakin erinäisten vetoketjuepisodien jälkeen. Mutta vaikka oliskin sitten ohuempi malli, niin on kyllä niin viehättävän skarpisti militaristinen palttoo että ihan tervetullut se tonne naulakkoon on.

Puuvillainen safarimekko ei ollut enää kahdeksaakymmentä euroa, vaan 24 €. Passais tuonne konservatiivisemman puoleiseen uuteen duuniini, kun ei vilku sen kummemmin tissit kuin persekään. Kanttihousut tulee kuukauden jälkeen jo korvista ulos, joten mekkovalikoiman laajentaminen ei ois ehkä lainkaan pahitteeksi.

Siis näin mä näitä itselleni ainakin argumentoin. Luultavasti vetoan johonkin haittaohjelmiin ja destruktiivisiin binääreihin myös sitten kun postipakettia kotiin tuodessani saan taas vastata kysymykseen “mitä sä ajattelit heittää pois että noi mahtuu sisään?”.

Mä varmaan sain niin paljon joululahjoja siks, kun a) olin ollut kiltti, ja b) olin ollut niin kiltti että annoin myös muille lahjoja. Tän joulun teema oli voimapaperi. Haluaisin oikeestaan että se ois teema joka vuosi.

Anoppilaan meni pieni herkkukori, johon tein suklaaseen ja joulunonparelleihin dipattuja vaahtokarkkeja, kaneli-kardemummasaippuaa ja banaanihilloa. Sit yritin tehdä piparmintturouheella maustetun suklaalevyn, mutta enpäs temperoinut suklaata niin se meni huoneenlämmössä säilyttäessä ihan harmaaksi eikä sitä voinut mihinkään antaa. Onneks kaapista löyty pieni lasipullo ja aika paljon ite tehtyä herukkatumua, joten sain siitä hyvän korvikkeen suklaalevylle.

Banaanihillo on muuten aivan sairaan hyvää, ja valmistuu näin:

Banaani-vanilja-kanelihillo
1 purkki (0,33 litraa)
5-6 banskua (saa olla superkypsiä)
1 lime
3,5 dl sokeria
1 dl vettä
puolikas vaniljatanko
kanelia

Purista limestä mehut kulhoon. Viipaloi banskut todella ohuiksi slaisseiksi ja sekoita limen kaveriksi.
Mittaa kattilaan sokeri ja vesi, ja laita liedelle samalla sekoitellen. Kun sokerivesi just ja just alkaa kiehumaan, neppaa sekaan banaanit. Keittele miedolla lämmöllä koko ajan sekoitellen. Lisää joukkoon puolikas vaniljatanko halkaistuna ja ripaus kanelia. Seos muuttuu tahmeammaksi, ja on valmista kun kauhalla pohjaan vedetty viiva pysyy väkyvissä hetken. Siihen menee ainakin puolisen tuntia.
Kaada soosi steriloituihin lasipurkkeihin (tai yks iso riittää). Anna jäähtyä huoneenlämmössä ja säilytä pimeässä ja viileässä. Hillo säilyy avattuna jääkaapissa useampia viikkoja.
(Lasipurkit voi steriloida laittamalla ne kylmään uuniin, ja lämmittämällä uunin 100-asteiseksi, puoleksi tunniksi. Kannet voi keittää kattilassa.)

Ehkä muiden lahjojen sisältöä tarvitse ruveta sen kummemmin ruotimaan, mutta kerrottakoot että yhdestä A:n paketista löytyi jo useampaan kertaan toivottu asia:

Liikennematto! Rullasin pakettiin myös pienen Lancia Stratoksen, kun onhan se liikennematto vähän tylsää jollei ole mitään millä siinä ajella.

Koska olin tosi kiltti, sain jouluna myös lahjoja. Paljon kivoja lahjoja. Kuten joulupalloja.

Ja maustemyllyjä jotka tekee mistä tahansa ruuasta hyvää.

Ja zeniläistä mielenrauhaa muotoilullaan saunaan tuovan kiulun, plus pari hajupurtiloa.

Jo äitin tekemiä saippuoita.

Ja puuhakirjan.

Ja käsveskan.

Ja äitin tekemiä hunajakennokynttilöitä.

Ja piffiveitsiä.

Ja prinsessahenkareita.

Ja tasapainolaudan.

Ja tiskiharjan.

Ja paljon pyyhkeitä, lakanoita ja herkkuja.

Koska mielestäni en vissiin muuten saanut riittävästi lahjoja, vein vielä vähän muutakin kamaa mitä vaan omatoimisesti sain irti lähtemään. Kuten jälleen yhden lisän kasvavaan retroprätkärotsikokoelmaan. Tällä Hondatakilla (johon kuuluisi myös nahkaiset pöksytkin) ajettiin kartinjuttuja joskus kun oltiin 12.

Glögikakun, kuusen koristelun ja lahjoissa rypemisen lisäksi jouluperinteisiin kuuluu joulupäivänä Katin porukoille kömpiminen, parin tunnin nostalgisointi ja sit klassinen Vossikka. Tätä on taidettu tehdä siitä saakka kun on 18 täytetty, joskin Vossikan tilalla oli joskus Casino, kun bileethän oli silloin siellä missä nyt vaan kulloinkin sattui Inis soittamaan.

Meidän nostalgisointi liittyi tällä kertaa siihen, minkä takia olin myös miellyttävän epäsosiaalinen koko jouluviikonlopun. Hankin vihdoin sekä itselleni että Katille mielenrauhan kääntelemällä Rautaharavan maailmankiertueen siltä yhdeltä rahisevalta VHS-kasetilta digitaaliseen muotoon, ja tsekkailtiin sitten vähän parhaita ja pahimpia paloja vanhoilta keikoilta iltaviihdykkeeksi. Mun lemppareita oli ehkä Jumalan Ruoska -covertulkinta eli Kesä Tulee -hittibiisi, ja se keikka jossa Profane Omen lämppäs meitä (no lol) ja meiän rumpali puhalsi tulta kesken soittamisen heinolalaisen nuorisotalon lavalla. Stadionmeininki :D

En kehtaa laittaa videoo, pelkään että joku vanhoista bändikavereista nostaa vielä syytteet.

Parin tunnin itsellemme nauramisen jälkeen sujahdettiin sitten keskustaan ja Vossikkaan, joka ei oikeasti ole toiminut nimellä Vossikka viimeseen kymmeneen vuoteen, mutta sehän ei estä mua kutsumasta sitä Vossikaksi, eikä niitä käyttämästä vanhan nimen mukaisia leimasimia merkatessaan sisääntulijoita.

Tappava lepakkoilme ja Sokrates-katse. Yli kymmenen vuotta vanhat vitsit (jotka on mielellään pöllitty ihmisiltä joita ei edes tunne, terkkuja vaan sille pojalle jonka nettisivut joskus oli grr.cjb.net) on must aina parhaita.

Tässä vuodessa oli jotain poikkeuksellista, ainakin viime jouluun verrattuna, kun saatiin jopa Jennikin seuraamme. Jesh. Yks vanha tuttu naamakin kävi siinä pöydässä pyörähtämässä, ja jossain vaiheessa rupattelua halusi vielä varmistua musta ja Katista että kumpi meistä nyt taas olikaan kumpi, kun jostain syystä mennään vissiin aika monenkin ihmisen mielessä vähän iloisesti sekaisin. “Kumpi teistä oli se joka tykkäs Slayerista ja kumpi Final Fantasysta?” Niin. Sepä se ratkaisevin ero taitaa itseasiassa ollakin.

Loppuillasta ei olekaan kuvia, ja se on iloinen asia se. Ennen siirtymistä peilipallon alle sai vielä tätimäisesti hämmästellä Katin pikkuveljeä “voi kun sä oot kasvanu” -mentaliteetilla, ja sit sielä juhlapuolella piti törmätä kymmeneen vanhaan luokkakaveriinkin ja käydä selventämässä jokaiselle erikseen jotain, mitä ilmankin varmasti olisi pärjännyt.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Joo saattaa olla vähän anti-ajankohtasta läpyskää jotku joulujutut, mut hei, mun blogi, don’t give a shit.

Tältä näytti joulu Heinolassa.

Itse koristelin! No ainahan mä koristelen. Ei oo muitten näpeillä kuuseen asiaa.

Äiti oli tehnyt itse kynttilöitä.

Sipuliveneissä kirjolohenmätiä, sipulihakkelusta, smetanaa ja vähän tilliä.

Tää on jotain savulohirullaa, joulun vakkareita.

Hanhen-, ankan- ja jonkun muun maksapateeta.

Sillilaarit. Ainoa asia johon en joulupöydässä koske.

Punajuuri, porkkana ja peruna.

Glögikakkukin on jo pysyväksi jäänyt elementti pöydässä.

Berry sai lahjaksi uuden sängyn, ja oli luonnollisesti kiinnostuneempi sanomalehdestä.

Paketin päällä on äitin tekemiä sanomalehtiorigamikelloja.

Kävin vähän pelaamassa derbyä. HRD:n B-tiimi kohtasi ensimmäisen vastuksensa, Tampereen ja Lahden liigoista yhdistellyn joukkueen, jossa pelasin ite lahtelaisten riveissä. Joulun kunniaksi me oltiin Piparit, ne oli Tortut.

Lähtökohdat peliin oli oikein hyvät. Jos muutenkin oli vaikeaa saada kasaan riittävä määrä pelikykystä jengiä, mutta viimesellä viikolla tuli vielä jotenkin aivan täysin naurettava määrä pelin kanssa päällekkäin sattuneita työvuoroja, viisaudenhammas-saikkuja, oksennustauteja ja lapsen oksennustauteja. Päädyttiin ottamaan puolen päivän varotusajalla jengiin vahvistusta muun muassa bench managerista.

Ja jollei muuten ole vielä riittävästi haastetta, lisätään soppaan myös kamalin ajokeli miesmuistiin, ja se tietysti kaikkein pahimmillaan just sillon kun me maalaiset jurnutetaan isolle kirkolle päin. Ite ajelin yksinäni Kotkasta suoraan töiden jälkeen, ja aika sellasta kuolemanpelon täyteistähän se oli, kun tuulilasista ei näy kuin kämmenen kokosia märkiä lumihiutaleita jotka vastaantulijat valaisee takaapäin, ja tien suunta selviää pelkillä arvauksilla. Se, että moottoritiellä ajettiin hiljasimmillaan 60 kilometriä tunnissa, oli ehkä ongelmista pienimmästä päästä.

(Kuva Estrogeena Davis)

Päästiin kuitenkin kaikki perille ja lähestulkoon aikataulussa. Helsinkiläiset tuli kysymään halutaanko me yhteinen alkulämmittely, eikä kieltäydytty. Ois ehkä pitänyt, knee tapsit sai reidet ihan hapoille ja siihen se enin puhti tulikin sit käytettyä. Mokomatkin, tää oli selkeesti peliliike kun tiesivät treenaavansa enemmän kestävyyttä ku me laiskat maalaiset.

(Kuvat Juha Halmu ellei toisin huudella)

Ite peli suju omalta osalta aikalailla rimaa alitellen. En jotenkin saanut itteeni yhtään virtaa, ja kivasti sen jälkeenpäin näki valokuvistakin et luistelen siellä muitten mukana pää pystyssä ja silmät kiinni, aivan täysin hoo moilasena. No mut hei, onneks tää on joukkuelaji.

Päästiin johtoon jo ihan alkupuolella peliä, mikä oli aika yllättävää, kun HRD:n B-tiimi pelaa kuitenkin harkkapelejä melkeen sen viikottain edustusjoukkueen kanssa, ja meillä kehä kolmen ulkopuolella ne on hyvin harvinaista herkkua. Samoin ku tuomaritkin.

Hördikset teki vähemmän jammer-linjalta lähtöjä kun odotettiin, mutta tuli niitäkin pari. Henk koht en innostu siitä strategiasta jollei sitten kuitenkaan pelata koko pelejä pakan takaosassa, joten mentiin jammerlinjalle vaan sillon kun vastustajat päätti haluta aloittaa sieltä. Eipä tosta strategiasta tuntunut niille kovin suurta hyötyä olevan, kai se vaatis omalta joukkueelta jotain ilmiömäisen hyvää jammeria että sitä kannattais kokeilla.

Kerran kävin jammaamassakin, toista kertaa en sit menny. Tää oli ns. pulkkisjami, eli mun ja Faithin “jäätyneet pulkannarut” -ruumiinrakennekerho ottamassa mittaa toisistaan. Tulitikkujalkojen lisäksi meitä yhdistää sama pelinumero, mutta toisella vaan päinvastaisena.

(Kuva Ilari Nurmi)

Lahden Clown otti kurkkuosuman. Selvisi kuitenkin hengissä.

Erityisesti pidän vihreän joukkueen bench managerin ilmeestä taustalla.

(Kuva Ilari Nurmi)

Puoliajalle lähdettiin parinkymmenen pisteen johdossa, mutta jottei ylpistyttäisi, päätettiin omaa motivaatiota kasvattaaksemme leikkiä että me oltiin sen parikymmentä pistettä häviöllä.

Kun mä opetan että istukaa niiden vastustajien syliin, mä tarkotan tätä.

Lopputulos näyttää synkältä, mutta ei enää niin kovin synkältä kun kerron että tuo pistetaulu ei ymmärrä sataa pistettä suurempia lukuja. Mut onko tuo nyt sit 100 vai 101, sitä en osaa sanoa. Ihan hyvä piste-ero kuitenkin joka tapauksessa. Eli voitettiin! Tuli kyllä kaikille ihan täytenä yllätyksenä, mutta ihan hyvin ilmeisesti ruvetaan jo pelaamaan joukkueena vaikkei oikeasti edes olla samaa joukkuetta. Valkattiin jo alussa hyvä strategia jota veettiin sit ihan loppuun asti kun kerran näytti sujuvan.

Toivottavasti ens jouluna pelataan sit jo joku super-tournament jossa Lahdella ja Tampereella olisi omat kokonaiset joukkueet, sekä tietty nää meiän pikkukylien yllättäjäliigat, ja etitään kuka se koko Suomen piparimestari nyt sit oikeen on.