Aiempi tulos on ollut pienen ikuisuuden 30 kierrosta, mutta nyt tärähti tauluun 31!

En nyt ehkä ajatellut että ne nuhjufiiliksiset sunnuntaitreenit ois ollut se päivä milloin ennätyksiä rikotaan, mutta niin nyt sitten. Lähettiin Ässän kanssa parin metrin päästä toisistamme, ja siinä sen takapuolessa kiinni luistelin koko 5 minuuttia. Hyvässä imussa, siis. Ajan puoliväli huudettiin muutamia metrejä sen jälkeen kun oltiin ohitettu 15 kierroksen viiva, joten siinäkään vaiheessa ei vaikuttanut siltä että 31 kierrosta täyttyisi. Ilmeisesti kuitenkin kirittiin vielä vähän loppupuolella, kun ennätysviiva ylitettiin hyvissä ajoin ennen viiden minuutin lopetusvihellystä. 

Kerittiin pienen hetken Ässän kanssa leuhuttaa uudella seuraennätyksellä, ja pelättiin jo että Tia tulee perässä pilaamaan meidän ilon 32 kierroksella. Ei “onneks” kuitenkaan, mutta silti piti tietysti loppuilta vängätä siitä että kuka pääsi mitenkin monta vajaata kierrosta sen kolmeykkösen lisäksi. Harmi ettei meiän laskijat tosin ollut sellasta ees kattonut.

En malta oottaa että pääsen taas testaamaan seuraavan kerran, kun ei tuntunut että nyt olis ollut mitenkään erityisen teräksisessä kunnossa ja renkaatkin ois voinut olla lattialle snadisti pitävämmät. Parit kesäiset juoksutreenit ja toisensorttinen rullavalinta niin kenties taas pääsee rikkomaan omia enkkojaan.

Pee äs, äiti oon telkkarissa internetissä! Kouvola Rock n Rollersien kaksivuotissynttäreiden kunniaksi meiän sivuilla starttasi Kuukauden Lerssi -haastattelusarja, ja mä pääsin ekana tentattavaksi. Haastatteluun pääsee tästä.

Kolmas Suomi Cupin turnaus takana. Tää pelattiin Helsinki Roller Derbyn järjestämänä Pasilassa, suljettuna turnauksena. Mut onneksi on valokuvia, sehän on hei vähän ku oisitte ollu paikalla.

Ensin pelasivat Turun Dirty River Roller Grrrls vs. Helsinki Roller Derby, kerittiin alkupuolta jopa vähän seuraamaan. Turku johti peliä alkuun, ja sittenkin kun HRD vähän heräsi, niin peli pysyi tasaisena. Toisella puoliskolla oli kai pöydät vähän kääntyneet ja HRD voitti lopulta pisteillä 274-136.

Sitten starttas meidän peli Kalliota vastaan, johon oli hyvä lähtee rennoin rantein kun ei oltu voittopokaalia hakemassakaan. Täs on Kallion tyyppien tunnelmat ennen peliä:

Ja täs meidän:

No joo, oikeestihan lähdettiin varsinaiseen rakkausmatsiin, kun tähän peliin saatiin vastapuolille niin sisaruksia kuin pariskuntaakin. Ja alla olevassa kuvassa ilmeisesti tehdään tiiviillä tiimityöllä seinää Kallion Raivon kanssa.

Tuli vissiin kuitenkin vähän ne tosissaanpelaamisverkkarit jalkaan, kun boksireissuja sateli meille lähes yhtä paljon kuin Kallion tuhmuleillekin. Niille se onkin ihan lajityypillistä käytöstä laittaa ihan ranttaliksi, mutta me varmaan tehtiin omista rangaistuksista jonkinlaisia ennätyksiä. Itekin kävin kolmeen kertaan lämmittämässä boksipenkkiä.

Omaksi yllätykseksi saatiin rymisteltyä ihan jännääkin peliä, kun puoliajalle lähtiessäkään ei eroa ollut kuin 61 pistettä. Se on näis hommissa aika vähän.

Suljettu tapahtuma ei onneksi täysin estänyt urheilujuhlan tuntua, kun jokainen seura sai tuoda kourallisen katsojia paikalle, ja Kallion tapauksessa ne olivat laulukuoro kapellimestareineen. Lauloivat esim huvivirren.

Rakkaumatsi päättyi lopulta 323-132, pokaalit meni luonnollisesti Kallioon. Mutta piste-eroa oli kuitenkin alle 200 pistettä, eli saavutettiin oma tavoitteemme ja kaikki voitti. Ite tosin muistelin kesken pelin tavoitteen olleen alle 100 pisteen ero, ja yritin piiskata jengiä puskemaan siihen lopputulokseen, mutta pelin jälkeen tajusin että ei me niin epärealistista tavotetta oltukaan asetettu, ja saatiinkin sitten se mihin pyrittiinkin. 

(Jos joku haudanvakava urheiliaihminen ihmettelee miten kahdellasadalla pisteellä häviäminen voi olla jonkun mielestä hyvä juttu, niin Kallio on siis Suomen suurin derby-seura, rankingeissa listattu täysin eri divariinkin kuin me, ja tän maan mittakaavassa todella kovisjoukkue Turku hävisi tammikuussa Kalliolle 284 pisteellä. Joku kuukausi ennen peliä otettiin pieni darraharkkapeli Kallioo vastaan ja silloin piste-ero oli 241, jota sitäkin käytettiin vähän osviittana vaikka pelaajarosterit aika paljon Suomi Cupin pelistä erosikin.)

Pelistä lähti siis kotiin kasa onnellisia betonikylän Tatjaanoita. Harmi että sunnuntaipelin jälkeen ei voinut hirveesti jatkoilla juhlia joten henkiset voittajat joutuivat poistumaan vaan suoraan kotiin.

Otteluvalmentajamme Meowrin peliraportti löytyy taas meidän nettisivuilta.

Mentiin siriukseen! Maailman suurin suomalainen sirkus, kuten loogisesti mainostivat. Neljännessatkun se otti että A-katsomon eturiveihin pääsi, mutta kerrankos sitä kameleita pääsee näkemään. Vähän jänskätti että päätysköhän sitä taas klovnin aputytöksi, niinkuin viimeisimmällä sirkuskerrallani viisi vuotta sitten, mutta kun sirkusseurani kertoi tuttuaan traumatisoinutta tarinaa jossa viaton sivullinen katsoja otettiin pyörittämään hulavannetta kahdestaan flirttailevan pellen kanssa, niin en sit oikeestaan enää halunnutkaan.

Sirkushommelit alkoi (tötteröstä napostellun voipopkornin jälkeen) dramaattisella musalla ja peloittavalla matrix-takkimiehellä joka rupes ampumaan kaikkee varsijousilla. Olin ihan varma että ainakin kolme niistä paristakymmenestä telineisiin viritetyistä varsijousista oli suunnattu just muhun, ja mun edessäni istunut nainen, jonka selän taakse yritin tietysti maastoutua, oli asiasta samaa mieltä. 

No mut ei kuoltu kuitenkaan. Sitten tuli lavalle moottoripyörä ja muskelinainen, joka käytti pyörää vähän niinku tankotanssialustana. Iso miinus siitä että edellisen shown varsijousimies ajoi pyörän lavalle, eikä nainen itse, mutta mielettömät lihasvoimat onneks vähän sentään paikkas moista puutetta. Toisaalta tylsää että pyörä on siellä vaan koristeena. Muskelinainen, jos luet tätä, laita ens kesänä joku ajamaan sitä pyörää samalla kun seisot sen päällä käsilläs.

Sitte tuli toiset kreisit muskelinaiset, joista toinen hengasi yhdellä kädellä toisen otsalla, ja siinä ne sitten chillaili, kiipeili ja pyöriskeli kaulajänteet väpättäen. 

Telinevoimistelumiehistä oltiin ensin vähän pettyneitä, kun ei ollutkaan kimaltavia spandex-asuja vaan farkut ja t-paidat, mutta sit taas toisaalta temput nähtyämme kallistuttiin sille puolelle, että jos semmosii pystyy farkuissa tekemään niin antaa mennä vaan. Hauskaa muutenkin että telinepojat ei ollut sellasia hinteän notkeita niinkuin yleensä, vaan paksuniskaisia jäntevän täyteläisiä itäeurooppalaisia voimanpesiä. 

No sit oli myös kameleita! En oo kenties ikinä ennen nähnyt. Eläimet sirkuksessa joo joo en halua edes miettiä mitä eettisiä ongelmia on siinä että tuodaan aavikon aasit pakkaseen Tornionmäkeen, ja mietitään saisko niille Nipan grilliltä jotain soveltuvaa ruokaa. Esityksenä eläimet on vähän tylsiä, kyllä näitäkin pyöriteltiin lavalla lähinnä eksoottisuutensa vuoksi, mutta kyl ne vaan silti oli sitä mieleenjäävintä osuutta sirkuksessa. Kuka tommosia leuka pystyssä ylpeenä kulkevia takkukasoja nyt vois vastustaa. Tai niiden perässä kuuden sekunnin maneesinympärijuoksemis-shown tarjonnutta miniponia.

No sit tuli vuoroon yks tyyppi joka halus tappaa itsensä. Ei kai siinä, tappakoot, mutta että sirkuksessa ja just siinä näytöksessä mihin mä kovalla rahalla tulin ja eikö kukaan ajattele lapsia. Siis nuorallakävelijä, jolle jo yläviistoon kulkevaa kiinnitysvaijeria pitkin varsinaiselle nuoralle siirtyminen oli sen verran huteraa ja hapuilevaa, että oltiin jo aivan täysin vakuuttuneita siitä millaset otsikot huomisessa iltapulun lööpissä on. Turvaverkkoja ei ollut tietenkään, sen kummemmin kuin mitään valjaitakaan. 

Kun tyypin hiipiminen vaijereilla oli jo muutenkin aika kuumottavaa katottavaa kun yhtään ei pystynyt luottamaan hepun taitoihin, kuumottavammaksi se muuttui kun tyyppi otti nuoralle mukaansa hulavanteen, jonka läpi meinasi hypellä niinkuin hyppynarulla hypellään. Eka kerta meni ihan hienosti, tokalla kerralla vähän lipes, ja nuorapaskiainen horjahti ja tipahti. Ei onneks (vielä) maahan saakka, vaan ehti saada käsillä kiinni vaijerista. Unoformumiehet alhaalla oli kovasti sen näköisiä että nyt ei ollut ihan suunniteltu osa esitystä.

Heppu kiipesi käsivoimineen takaisin vaijerille ja jatkoi siellä tutisemistaan. Ahisti. Palasi aina uudestaan kikkailemaan milloin minkäkin rekvisiitan kanssa. Kerran alhaalle sentää viritettiin verkkokin, mutta ei suinkaan tutisevalle kaverille itselleen, vaan tuolille, jonka oli tarkoituskin pudota kun nuoraheppuli hypähti siltä pois.

Yhden sydämenpysäyttäjän tyyppi sai vielä aikaiseksi, kun käveli keskelle vaijeria ja lähti muina miehinä kaatumaan selälleen. No, sillä kertaa olikin sitten viritettynä jotkut lenkit tennarin pohjaan ja tyyppi heilahti samalla liikeradalla takaisin nuoralle seisomaan. JOO JOO ois voinu olla jännää tai siistiä, ellei ois vaan koko ajan ollut varma siitä että tyypillä on vahvoja itsetuhoisia aikeita.

Sit oli viel tällasii ryhmäakrobaatteja. (Tai oli tietty kaikkee muutaki mut en kai mä nyt kaikkee kerro). Pääteltiin että olivat veljeksiä, paitsi toi jonka päälle ne kaikki kiipee on isukki. Kaks näistä veti ihan kreisimielettömän setin missä toinen seiso käsillä toisen jalkapohjien päällä, ja sit ne mönki semmosen älyttömän asentokuvion läpi, ja sit perään vielä saman takaperin. Saa kyllä tyypillä olla ihan hervottomat pohjelihakset, kun mahallaan maaten pystyi nostamaan pohkeensa pystyyn vaikka toinen tyyppi oli koko painollaan jalkaterien päällä. Ei pitäs ihmisen pystyä sellaseen.

Kaikenkaikkiaan sirkus oli kiva ja rahansa väärti. Ei tietty mitään Cirque du Soleilia mutta ei mitään kiusaannuttavaa maakuntasarjapaskaakaan. Taidokkaimmat esitykset oli ehkä just näitä akrobatiahommia. Ryhmäakrobatia on toisaalta muutenkin aina ollut mun lempparisirkusjuttuja. Akrobatian lisäksi taskuvaras-show oli aika viihdyttävä ja ei ihan niin perinteinen. Pellet sit taas sitä vähiten kiinnostavaa, mutta kai niilläkin on paikkansa, samojen asioiden hokemiset tuntuu putoovan noihin mataliin ihmisiin niin kovin hyvin. 

Mut kantsii mennä kattomaan esityksiä, niitä pyörii vielä kesän pitkin Suomea ja sit syksystä alkaen lähinnä tuolla PK-seudulla.

Ikuisuusprojekti, ei kai? Taisin aloittaa tän kirjan kasaamisen vuonna 2009. Nyt jaksoin sitten vihdoin kaivella että löytyiskö se viimeistelyä vaille valmiiksi tehty dokkari vielä jostain koneen kätköistä, ja parin tunnin säätämisen jälkeen sain sen jopa käsiini ja toimimaan. Kuvatekstejä on tosi helppo kirjotella tommosiin viis vuotta vanhoihin asioihin. Ehkä seuraava kuvakirja kannattaa alottaa vaikka viime vuodesta, josta vielä saattas jotain muistaakin.

Niin, tilasin siis opuksen Blurbista. Ifolorit summuut ei ainakaan aikoinaan tahtonut toimia maceilla, ja oon muutenkin vähän vaativa että millasilla ohjelmilla lähden tollasia tekemään. Kevyt 224 sivun laajuuskin vaikutti vähän siihen mistä tämmöstä lähetään tilailemaan. Hintaa opukselle tuli 77 euroa.

Laatuun en ihan täysin ollut tyytyväinen, mutta en oo toisaalta nähnyt onko se joissain tämmösissä kotikutoisissa kirjoissa parempi. Kasvojen värisävyt ei ehkä ollut mennyt ihan nappiin, ja muutamat kuvat oli vähän suttusia vaikka alkuperäistiedostot olis studio-olosuhteissa laatujärkkäreillä otettuja. Mut mitä sitä voi olettaa kun tehdään pikavauhdilla digipainossa valokuvakirjoja. Ja tollaseen hintaan.

Vähän nyt arvon vielä tilaanko samasta paikasta uudestaan, mutta täytys jaksaa tutustua kilpailijoihin, että saako muualta edes noin laajoja opuksia ja mihin hintaan.

Kawasari järkkäs kolmekymppistensä kunniaksi viikonloppukekkerit vuokramökillä. Osallistuin illoista jälkimmäiseen. Ite mökistä löytyi sauna ja poreallas, mutta ennen niiden testaamista liikahdettiin kilometrin päähän erilliselle kekkerisaunalle. Melkoset systeemit, kaikissa sateenkaaren väreissä vaihtuvia ledivaloja, napista painamalla toimivia saunatuoksuja, stereot, telkkarit ja karaoket. Saunassa. Pihalla oli vielä kaupan päälle ulkoporeallas.

Ite illasta nyt sinänsä ei ole niin kauheesti raportoitavaa, saunaa ja erinäisissä altaissa lillumista se pääasiassa oli. Mutta pihalla rampatessa oivalsin tilaisuuteni tulleen, että täällähän on lumihanki, ja sinnehän pitää nyt saunojan sukeltaa. 

No niin no.

En tiiä voiko sanoa sukeltamiseksi kun puuterilumeen pöllähtämisen sijaan kellahdinkin rapsuttelemaan itseäni lumiselle raastinraudalle, kun kinoksen pinta oli pikkuriikkisen jäässä. Pulahdin siitä porealtaaseen ja mietin vaan että tais olla vähän kylmää kun käpäliin ei meinaa palata tunto, mutta totuus valkeni sitten seuraavana aamuna. Että olinpa sitten hieronut nahat verille ihan jokaisesta ruumiinosasta, ja varmuuden vuoksi kierähtänyt siellä lumessa niin että kroppa näytti pienten vihasten gerbiilien raatelemalta niin maha- kuin selkäpuolelta ja kyljistä. Kaulasta aina varpaisiin saakka.

Aijai, voin kertoa että oli herkkua mennä pienessä rapelissa seuraavana päivänä kolmen tunnin treeneihin hikoilemaan kaikenlaisten hiertävien suojusten kanssa. Hienoja suomalaisia kansallisperinteitä nämä tämmöset. Suosittelen. Ens kerralla kokeilen kieriä saunan jälkeen nokkosissa.

Voi olla että tulee sattumaankin. Mutta voitto tulee ainakin! </uho>

Eli puolentoista viikon päästä pelataan LAHES, mikä on seuraavaks siisteintä heti Kouvolassa pelaamisen jälkeen. Saadaan vastaamme Turku, jota vastaan ollaan varmaan vaan yhden kerran pelailtu harkkapeliä joskus aikoja sitten. Sillon otettiin pahasti pataamme, mutta ollaan onneks nykyään vähän parempia. Ja mikä parasta, koko tää ilta on yhtä maakuntataistoa kun kentällä nähään kaikki Helsingin ulkopuoliset Suomi Cup -joukkueet yhellä kertaa. Meidän osalta tää on tokavika runkosarjapeli, kun syksylle jää enää Helsinki Roller Derbyn kohtaaminen. Tietäen stadilaisten tason, tää on nyt se peli missä on tehtävä se mitä tehtävissä on jos finaalipaikan saantiinsa meinaa vielä vaikuttaa.

Lahden ja Tampereen pelistä tulee varmasti aika kutkuttavuusjännä. Alkuvuodesta Tampere hävisi meille, vähän myöhemmin Lahti voitti meidät. Mutta noiden kahden keskenäisestä kohtaamisesta kukaan ei voi sanoa vielä mitään etukäteen. 

Kympillä sisään ja messuhalliin rähinä päälle. Jes!

Facebook-event täällä.

Sitten valkeni perjantai. Ei enää hirveesti meinattu keksiä mitään tekemistä, kun kaikki lähinurkat oli koluttu jo läpi ja lähiöturneet tai museokierrokset ei oikein innostanut. 

Kirpputorille mentiin vielä toistamiseen pyörähtämään, mutta aika sama boogie siellä oli kuin edellisenäkin päivänä.

Kirpputorin vierellä oli perjantain aamupalapaikka, Bagels & beans, Subway-logiikalla toimiva baagelikahvila. Täytevaihtoehtojen lisäksi myös tuorejuustonsa ja baagelinsa saa itse valita. Avokado, tomaatti ja salaatti osoittautui erittäin toimivaksi valinnaksi. Yksi reissun parhaista eväistä, ei se aina ihmeitä vaadi. Mutta avokadon päälle vaatii ehdottomasti suolaa ja pippuria, ilman sitä tämä ei olis ollut läheskään niin täydellistä. 

Perjantaina ei oikein valokuvaaminenkaan jaksanut innostaa, näköjään. Kirjoteltiin Kouvolaan yhteiselle kaverille hävytön kortti, jonka väliin sujautettiin kaikenlaista matkan yksityiskohdista vihjannutta tilpehööriä kuiteista matkalippuihin ja pääsylippuihin, käyntikortteihin ja flyereihin. Ja sit unohdettiin kirjottaa paketin päälle maan nimi kun tuikattiin tää postiin, että mysteeriksi taitaa jäädä päätyykö ikinä perille.

Perjantai-iltasella kaupunki muuttu vastemieliseksi enkkuturistien leikkipuistoksi, kun kadut täyttyi parikolmeneljäkymppisten huutavien englantilaisten futisfanimiesten ryhmistä, joilla kaikilla oli naula päässä, futisjoukkueiden huivit kaulassa ja henkinen taso sitä luokkaa mitä suomalaisella vastaavalla siinä kohtaa kun se mäyräkoiran pahvi menee päähän hassuksi hatuksi. Siellä ne sitten hoipertelee isommissa ja pienemmissä ryhmissä pitkin mukulakiviä ilotyttöjen ikkunoita sormella osoittaen ja paskamahat naurusta hytkyn. Jes, siistii.

Viikonlopun alkaessa suosiotaan kasvatti myös paikallinen jurriruokaerikoisuus, kadunvarren kioskissa myydyt paksut ranskalaiset tarjoiltuna aasinhattutötteröstä. Ne jäi iteltä vielä tällä reissulla kokeilematta, ja ihan jopa tietoisena valintana. Iso-J sen sijaan sai maistettua viimemetreillä vielä niitäkin, kun keskellä yötä muiden jo nukkuessa oli havahtunut yllättävään himoon juoda viinaa, ja lähtenyt toteuttamaan sitä Amsterdamin yöhön kun vielä ehti. Siinä samassa konkurssissa oli kuulemma sitten paikalliseen tapaan syönyt myös ne aasinhatturanut.

Mun ranskalaiskokemuksekseni jäi lauantaina lähtöä odotellessa lentokentällä nautitut paksukaisranskalaiset, jotka voittivat palkinnon reissun paskimmasta ruuasta. Intouduin lautaselliseen ranskalaisia vaan siksi että avokadonhimoissani katoin että kylkeen saa guacamolen. No eikös se paskiainen ollut sitten tämmönen pirkka-guacamole-tyyppinen elämys joka avokadon sijaan sisälsikin vihreäksi värjättyä limaa joka ei maistunut edes häivähdyksenomaisesti siltä miltä pitäisi. Nakersi. Paska Hollanti, parempi lähteäkin kotiin.

Parit tuliaiset roudasin maailmalta itse itselleni. Superia kuivamakkaraa, ihan ookoota yrttijuustoa.

Ruokakaupan indonesialaisten mysteerikastikepussien lisäksi tuli boksillinen konvehteja, ja aasialaisliikkeestä ostetut rooibos-kokoelmat, marinadimausteet, pastamausteet ja sitruunasuola.

Tämmösen rautalaatikon paskiaisen mä sitte vaivauduin oikein Hollannista saakka kotiin kantamaan. Tiesin kyllä että lentokenttähenkilökunta pelailee ruuman puolelle menevillä laukuilla rangaistuspotkukilpailuja, mutta silti tuli vähän yllätyksenä, että tähänkin oli onnistuttu saamaan ihan reilu lommo toiseen kylkeen. Vaati jopa ihan voimia saada se kammettua takas suoraks, että hienosti on kyllä lentokentän pojilla ollut yritystä siinä kamojenhajotushommassa.

Ja tää tässä alla on sitten se amsterdamilainen letunlevitin. 

Jos tämän turneen nyt jonkinsortin pähkinänkuoreen haluaisi sulloa, niin viis päivää on kyllä vähän liikaa turistireissulle ton kokosessa paikassa. Viikonloppukin riittää. Pidemmällä reissulla ainakin kannattaisi ehdottomasti majoittua jossain asuntomaisemmassa ympäristössä, tai sitten tehdä reissu kesällä ja viettää enemmän piknik-aikaa. Ruokahommien aikataulukäytännöt on aika ärsyttäviä, joten senkin takia kämppä tai piknik olis viisaampia vaihtoehtoja. Kanavat on ihan nättejä, musa paskaa. Letut ja vohvelit on superia. Jos menisin kesällä, vuokraisin veneen. Jos haluu kuolla ni kannattaa kokeilla polkupyöräilyä, koska liikennesääntöjä on yks: se joka ehtii, väistää. 

Torstaina otettiin haltuun keskustan kaakonkulmaa, Waterloopleinia ja itää. Aamun tokan aamupalan tarjosi Cafe Tisfris, jonka terassille paistoi mukavasti lämmittävä aurinko. Inkivääri–sitruunatee ja vuohenjuusto–punajuurisalsa–saksanpähkinä–hunajaleipä oli aika maukasta. 

Waterloopleinilla oli kirpputori joka käytiin penkomassa läpi. Kaikkea tavallaan melkein kiinnostavaa, mutta ei kuitenkaan mitään ostettavaa. Tai yhden vanhan sifonin meinasin ostaa mutta onneks sekin oli taas niin painava etten ois jaksanut kanniskella sitä. Niin, ja ostinhan mä pienen hopeisen purkin. 

Idän kodikkuutta.

Tulipa sitten lumisadekin, kevään kunniaksi. 

Itä ei tarjonnut mitään erityisen jännää, joten suunnattiin takas omille huudeille. Kiinalaiskortteleissa kävellessä tupsahti mieleen, että edelleen vaivanneeseen flunssaanhan vois hakea troppia niistä kiinalaisista rohdospuodeista joissa tiskin takana on hyllyt täynnä korpinkynsiä ja lohikäärmeenhenkäyksiä. Oli niin hyvä idea että ei voinut jättää toteuttamatta. Myyjän kanssa tosin oli aika nuukasti yhteistä kieltä, mutta sain kuitenkin jonkun lääkepullon yskääni. Vähän olin pettynyt että se tuli ihan englanniksi käännetyn käyttöohjeen kanssa, eikä ollut ihan niin eksoottinen vaihtoehto kuin olisin halunnut, mutta en tiennyt miten kääntää sitä tilannetta siihen “eiku noita kummallisia noitarohtoja tuolta selkäs takaa” -suuntaankaan, joten tyydyin yskänlääkkeeseeni sitten. Ihan hyvää se oli kuitenkin sekin.

Ruuan suhteen päätettiin olla nyt aiemmasta viisastuneita, ja mentiin juustopuotiin ostamaan omia tapasherkkusia salaa hotlassa syötäväksi. Osteltiin innoissamme kuivakinkkua, briejuustoa, kanoja, oliiveja, täytettyjä pikku paprikoita, jotain mystisiä kovia juustoja ja patonkipötkösiä. Loppusumma oli häkellyttävän pieni, olis pitänyt tajuta jo aiemmin syödä vaan juustoja koko reissu. 

Käytiin hakemassa toisesta puodista viinit ja rakenneltiin hotlalle oma pikku piknik. Kaikki oli aivan törkeen hyvää. Jopa oliivit, joita en yleensä syö, mutta nää nyt ei ollutkaan mitään lipeällä ja hapoilla värjättyjä pizzeria-oliiveja. Osaispa ostaa yhtä hyviä Suomessakin.

Illalla pyöriskeltiin taas vaan kuppiloista toiseen ja yritettiin löytää jotain kivaa paikkaa. Ja seurailtiin kun joutsenet löylytti sorsia kanavassa.

Jossain epäillyttävän näkösessä coctail-baarin ja ravintolan yhdistelmässä käytiin tyydyttämässä poikien mojito-himoa, ja jännityksellä seurailtiin miten tämä vilkkuvien valokaapelien ja nollan muun asiakkaan paikka hommasta selviytyi. No, yllättäin kirkkain arvosanoin, oli kuulemma harvinaisen hyvä mojito. Eikä mun mansikkamargaritakaan huono ollut, kun sellaisen päätin itseni yllättääkseni tilata.

Illan ruokapaikka valittiin sillä hyväksi havaitulla perusteella, että aiemmin päivällä se näytti olleen tupaten täynnä kohtuullisen paikallisen näköistä jengiä. Kyseessä oli kiinalaisravintola New King, mandarin cuisine lupasi slogan. Kun sinne sitten nälkäisinä lompsittiin, tungos oli melkoinen. Jengi jonotti kapeassa eteisessä vähän päällekäin ja sylikkäin saisko sieltä pöytää. Osa oli hakemassa noutosafkaa, osa jäämässä ihan istumaankin. Tovin tungeksimisen jälkeen meillekin luvattiin pöytä, joka vapautuisi noin vartin päästä. Käytiin käyskentelemässä odotellessa lähikortteleita.

Tultiin tovin päästä takaisin, odotettiin vähän lisää, ja sitten lähti tarjoilija ohjaamaan meitä pöytään. Amsterdamissa totuttuun tapaan muutaman metrin levyinen julkisivu ei ollut kertonut paikasta paljoakaan, ja sisältä löytyi salia salin perään aina uuden nurkan ja rappusten takaa. Pöytään asetuttuamme oltiin entistä vakuuttuneempia siitä että paikka on hyvä, sen verran monta kiinalaisen näköistä hahmoa oli tullut kiinalaiseen ravintolaan syömään. Ja hollantia puhuvaa jengiä kaveriporukoista pukumieheen.

Valkattiin menusta alkusapuskaksi mereneläviä. Olin unohtanut että mullahan oli 101-haasteessa kampasimpukan syöminen, mutta kai se jossain alitajunnassa oli kun sen kerran valkkasin. Iso-J kallistui ostereihin. Molemmat maistui. Kampasimpukkaa ei ollut ainakaan maustettu liikaa, että pääsi vähän jyvälle siitä raaka-aineen omasta maustakin.

Pääsafkaksi intouduin tilaamaan kuningasrapua, ihan vaan koska miten usein semmosta nyt pääsee missään syömään. No, vähän siinä tietysti ajaa itsensä ansaan, kun vaikka sitä pikkujurrissa rapujuhlissa osaiskin napsutella saksiniekat näennäisnäppärästi auki ja naamariin, niin mites tämmösen kanssa sitten taistellaan? No hitaasti ainakin. 

Enimmät lihat löytyi nivelosastosta, ja sieltä löytyi myös pienoinen ylläri. Yhtä mehukasta kohtaa kun puraisin, niin suuhun levisi melkoisen tujakka ammoniakin maku. No, söin kuitenkin muita kohtia ja samalla pohdiskelin että olikohan tää nyt ihan hyvä idea, että ammoniakin maku nyt ei ehkä kuulosta ihan sellaselta mitä kuuluis olla lautasella… No, söin sitten vaan jalkojen lihoja jotka ei maistunut epäilyttävältä, iso-J auttoi lautasen kanssa kun muuten närkkisin tuota rapua siellä vieläkin, ja kun mahat oli täynnä niin lähdettiin jatkamaan iltaa.

Vähän rupes jotenkin huimaamaankin ja piti sitten mennä googlettamaan että crab ja ammonia ja enkös mä sieltä sitten bongannut että “might be sign that the crab is aged” ja olin että noniin nyt mä kuolen ja jollen kuole niin ainakin tuli ruokamyrkytys ja siinä oli se loma ja en tiiä, tuntuu vähän siltä että rupeiskohan kuumekin nousemaan.

Niillä ajatuksilla sitten loppuilta, mutta en kuollut, ja seuraavana aamuna tsekkasin vielä että mitä se google nyt oli oikeesti sanonut, niin eihän se tarkottanut että rapu on vanhentunutta vaan että rapu on iäkäs! Että kokki on hyvä vaan ja peittää tämän ikävän ammoniakin maun jollain mehukkaalla kastikkeella. Jahas. Hienosti luettu, Riina.

Että semmonen rapuelämys. Merenelävät, ne on kuulkaas aina pieni seikkailu. Mutta kenties se rapsakaksi paistettu sentin läskikerroksella varustettu sianpötkö olisi ollut parempi vaihtoehto pääruuaksi tällaselle herkälle sielulle, ja sitä annosta pojat kehui ihan valtavasti.

Bongattiin tiistaina hotellia kohti lompsiessa sattumalta kadun varresta juliste, joka tiesi kertoa että 22 pistepirkko olisi vielä samana iltana keikalla siinä ihan lähellä. Jätettiin korvan taakse, se tuntui ihan hyvältä vaihtoehdolta illanviettotavaksi.

Iltaan oli kuitenkin vielä tovi, joten käytiin hotlalla vähän lepuuttamassa, lettukaupassa herkuttelemassa, ja sitten etsittiin iltaruuaksi indonesialainen ravintola, niitä kun oli kovastikin Amsterdamin matkaajille suositeltu. Seitsemän ruokailukerran päiviin tommoset setit oli kyllä melkoinen haaste, kun pöytään roudattiinkin jouluateriallisen verran eri sortimentin ruokakupposia. Ihan hyvää se kyllä oli, mutta en ole ennen syönyt indonesialaista niin ei ole oikein vertailukohtia. Urheasti yritettiin, mutta mahdettiinkohan saada yhdestäkään kiposta pohjaa näkyviin. Mutta no, köyhät syö nälkäänsä, sanoi Iso-J.

Iltasella mentiin sitten se Pistepirkkokin katsomaan. Paikka oli aika jännä, sali löytyi monen mutkan takaa ja piti esimerkiksi kulkea portaat sekä alas- että ylöspäin ennen kuin päätyi keikkasalin puolelle. Paikka oli aika täynnä porukkaa ja tunnelma oli hyvä. En tunne bändiä kovinkaan hyvin, lähinnä tiedän Birdyn ja pari muuta hittiä silleen etäisesti ja oon ohimennen joskus kymmenen vuotta sitten nähnyt jonkun Provinssin festarikeikan. Mut keikka oli hyvä ja sopi siihen olotilaan hienosti, lepposa ja maalaileva tunnelma. Välillä meni ehkä soololirputtelufiilistelyiden kesto liioittelun puolelle, mutta pääasiassa ihan hyvä meininki.

Ja siis parastahan on olla omat eväät ulkomaille tuova Suomi-turisti, ja mennä Keski-Eurooppaan katsomaan utajärveläistä bändiä.

No sit nukuttiin vähän unta palloon ja herättiin keskiviikkoon. Oli ihan sairaan kylmä ja tuuli lähenteli myrskylukemia. Päätettiin ostaa liput raideliikenteeseen ja ajella sellasella koko päivä. Hypättiin ekaan vastaan puksuttaneeseen keksintöön, ja kateltiin mihin se sattuisi viemään. Bongattiin torikojuja, ja päätettiin jäädä siinä pysäkillä pois, koska ulkomaalaiset torit on jopa hauskempia kuin ulkomaalaiset ruokakaupat. Albert Cuyp market oli tää paikka nimeltään.

Tässä kohtaa reissua tajuttiin, että meidänhän olisi tietysti pitänyt valita majoitusvaihtoehdoksemme hotellihuoneen sijaan joku pikku asunto, jossa olis voinut kokkailla. Jos kerran ravintolat aukeaa vasta illalla mutta torit notkuu maailman parhaimman näköisiä meren herkkuja ja juustopalloja, niin tottakai ois pitänyt syödä sitten niitä. Mutta nyt ei ollut oikein piknik-kelitkään eikä hotlassa keittiötä, niin ei päästy toteuttamaan visiota. Ens kerraks note to self: Airbnb.

Torikadulta löytyi myös kovin samantyyppinen kauppa kuin Raw Materials edellisenä päivänä oli ollut. Joskin vähän kalliimpi, mutta paljon samantyyppistä viehättävää intialaista romua, josta on irronnut maalit mutta tilalle pinttynyt karismaa.

Löysin torilta jotain ostettavaakin. Tommosen epämääräsen näkösen ilmakuivatun Roquefort-juustolla maustetun saucisson-makkaran. Haisi ehkä enemmän kammottavalta kuin mikään juusto ikinä, mutta oli ihan järkyttävän hyvää. Aasialaisesta kokkailukaupasta ostin kokoelman eri makuisia rooibos-teenyssäköitä ja samanlaisen lätynkääntäjätyökalun mitä Pentin Krepissä ja Vuhvelissa lettymaakarit levitti taikinan pannulle. Ja löysin myös ihan tosi törkeen (hienon) hupparinkin.

Löydettiin sivukadulta joku pieni kuppila jonne pysähdyttiin napostelemaan tapaksia, ja sitten lähdettiin taas jatkamaan seikkailua etelämmäksi. Jonkun vartin kävelyn jälkeen huomasin jättäneeni sen vasta ostetun hupparin tapas-kuppilaan. No, jätin pojat lähipubiin ottamaan pari harhaanjohtavaa ja lähdin vaeltelemaan takaspäin. Huppari löytyi vielä, henkilökunta olikin siellä paraikaan ihmettelemässä keneltä se on jäänyt kun paukkasin paikalle. 

Kun lähdin taas takas vaeltelemaan sinne minne olin pojat jättänyt, törmäsin muun muassa kodittomaan gubbeen jolle maksoin suihkureissun yömajassa, ja sisustuskauppaan jossa jälleen oli myynnissä kaikkea kummallista ja jännää romua, mutta melkoisen korkeilla hinnoilla. Kävin sielläkin hetken nuuskimassa ja rupattelemassa omistajan kanssa hirvistä.

Nähtiin jännittävä rahankuljetusautoepisodi jossa viisi pilleihin viheltelevää moottoripyöräpoliisia pysäytti koko liikenteen siksi aikaa että panssaroitu massiwagon pääsi turvassa tukikohtaansa. 

Hypättiin taas seuraavaan rautatiekeksintöön, ja päädyttiin itäiselle satama-alueelle, jossa arkkitehtuuri onkin jo ihan muuta kuin piparkakkutaloja. Mitään erityisen jännää noin muuten ei kyllä onnistuttu sieltä suunnalta löytämään. 

Kissaburgerinkatu.

Reissun yhdeksi missioksi kehkeytyi täydellisen illanistumispaikan löytäminen. Päädyttiin iltojen aikana ravaamaan varmaan sata eri kuppilaa läpi, koska paikkojen luonnetta oli todella vaikea hahmottaa ulospäin, eli jokaisessa piti käydä hetken aikaa istumassa ennen kuin siirryttiin taas seuraavaan. Meidän lempparipaikan kriteereitä olisi ollut se että sieltä saa olutta, on lupa polttaa sisällä, löytyis mukavat penkit eikä jotain pelkkiä ikäviä baarijakkaroita, ja saisi ostettua jotain pientä syömäpalaakin. Ja että siellä ei missään tapauksessa katsottaisi futista. Ja varsinkaan siellä ei soisi paska tekno niin että kaiuttimet raikaa ja kukaan ei pysty puhumaan. Ilmainen wifi ois kirsikka kakkuun.

Mutta ei voi löytää itseään Amsterdamista, jos on hukannut itsensä Tirraan. Jokainen paikka oli oikeestaan joko futispubi jossa henkisesti mäyräkoirapahvihattuiset huligaanit on lajista aivan liian äänekkäästi innoissaan, tai sitten paska musa soi täysillä ja seinissä vilkkuvälkkyy siniset ja punaiset valot. Ja jälkimmäiset paikat sitten joko on tai ei ole pullollaan sieniä popsivia hippejä. Lopulta löydettiin kaksi paikkaa joissa päädyttiin käymään useampaan kertaan. Toinen nimeltään Black Tiger, josta sentään löytyi olutta, spaddulounge, pehmeät sohvat, wifi joka toimi jos meni tietylle neliömetrin kokoiselle alueelle seisomaan, ja musiikki oli hiljasella. Ruokaa tosin ei saanut ja baarimikko rupes tokan vierailukerran kohalla olemaan enemmänkin lipevän flirttaileva kuin mukavan tuttavallinen. Nopeasti opittiin ettei hyvää musaa löydy sitten tasan yhtään mistään. Lähimmäs pääsi Black Tiger jossa soi Rammstein, eli hyvästä jäätiin kuitenkin vielä aika kauas, mutta mikään muu paikka ei vaivautunut edes yrittämään. Luulis ettei moisessa myssypäiden vapaakaupungissa olis vaikea löytää paikkaa jossa soisi vaikka happourku, Canned Heat tai Jimi Hendrix. Toinen meidän fiilikseen osunut paikka olikin sitten oman hotellin aulabaari. Se itseasiassa täytti kaikki kriteerit, mitä nyt musiikki oli luokatonta sielläkin ja aina välillä sen verran kovalla että omalle pöytäseurueelle täytyi huutaa.

Oman aulabaarimme vessassa haluttiin vissiin kuvilla hehkutella ketkä kaikki silmäätekevät ovat joskus Bulldog-konseptin paikoissa viihtyneet.

Keskiviikon puolella kerittiin vielä käydä syömässä argentiinalaisessa grillisapuskapaikassa josta sai luokattoman huonoa lohta, ja yöpalalla konditoriassa josta sai mansikkakakkua vaikka tilasi jotain aivan muuta.

Toinen päivä Amsterdamissa starttasi kivasti heti flunssantyngällä, joten eka missio ensimmäisen aamupalan jälkeen oli löytää apteekki. Paikallinen versio Finrexinistä oli ihan paskaa, ei siinä ollut kuin pahan makuista särkylääkettä ja c-vitamiinia. Finrexinin kofeiinista saa kuitenkin vähän energiaa itteensä plus makukin on addiktoivan hyvä. Melkosta nynnyjen kamaa toi paikallisten apteekkien tarjonta, kun samaan aikaan kaduilla ja kahviloissa myydään kaikkea taikasienistä kokkeliin ja pesupulverista popperseihin. Kokeneena reissusairastajana muistelin kaiholla sitä miten Lontoosta sai lenssuunsa tehokkaita lääkkeitä joista ei oo Suomessa kuultukaan, ja Damissa joutuu sitten tyytymään johonkin helvetin c-vitamiiniin.

No, sen voimalla lähdettiin kuitenkin hyiseen ulkoilmaan taas vähän vaeltamaan. Otettiin suunnaksi länsi, ja “kallio” loppui nopeasti kuin seinään. Ei tarttenut montaa kanavaa ylittää kun oltiin jo aika tylsillä kujilla, ja vastaan tuli vaan rättiputiikkeja ja parempien ihmisten kahviloita, joihin ois varmaan pitänyt tulla macbook kainalossa ja kaulukset särmänä että ei ois saanut ynseän puoleista palvelua.

Kaduilla oli meneillään siivoustuokio, joskus siinä kymmenen aikaan aamulla. Vähän myöhäsempää toi elämän meno kuin kotopuolessa, missä sais varmaan jokainen kaupungin työntekijä kengän kuvan takalistoonsa jos roskapussit pyörisi jalkakäytävillä vielä siihen aikaan.

Tästä mä tykkäsin: appelsiinimehu puristettiin lähes poikkeuksetta tuoreeltaan tämmösillä mystisillä masiinoilla, joista vaan painetaan nappia ja aplarit rupee putoilemaan korista jonnekin koneen syövereihin, ja sekunnin päästä on tuoretta mehua lasillinen kädessä.

Tykkäsin myös, koska faces in places.

Menihän se melkein suoraan. Jostain kohtaa. Niinku esim Pisan torniin verrattuna.

Tiistaina sai kävellä pienen ikuisuuden ennen kuin löytyi avoinna olevaa ruokapaikkaa. Jollain tasolla se oli tiedossa jo etukäteen, että paikalliseen kulttuuriin kuuluu syöminen lähinnä vasta kuuden jälkeen illalla. Mutta jos on tullut maahan vaan syömään, niin oottele siinä sitten joka päivä iltaan saakka ennen kuin pääset toteuttamaan itseäsi. Siksi päädyttiin syömään lukuisia aamupaloja. Hotellilta sai aina näppärästi sen ensimmäisen, siellä oli ihan ok tarjonta semmosta perus paahtoleipää, jugurttia, munia ja tuoremehua.

Kun avoin ruokamesta vihdoin löytyi, se olikin sitten ihan timanttinen. Koko retkueen keskimääräisen mielipiteen mukaan reissun paras. Paikka oli nimeltään Greenwoods, josta sai englantilaishenkisiä teehetkielämyksiä, aamupalaa ja lounasta. A herkutteli perinteisellä enkkuaamiaisella, J eggs benedictillä ja mä otin päivän tarjouksena käsin tehtyä soodaleipää ja kinkkumunakkaan pinaatilla ja sienillä. Kaikki maut superisti kohdallaan, ja pikkusen hippinä tykkään myös siitä kun panostetaan luomuun, itse tekemiseen, tuoreisiin raaka-aineisiin ja kausiruoka-ajatteluun. En oo yleensä teeihmisiä, mutta yritin taittaa lenssua tilaamalla inkivääri-rooiboksen. Mikä oli maailman paras idea, koska se oli niin hyvää että ekaa kertaa innostuin teestä, ja oon tohkeissani sen jälkeen juonut nyt rooibosta kolmatta viikkoa. Tee tuli haudutettuna omassa pikku kannussaan josta sen sai itse kaadella siivilän läpi kuppiinsa. Tykkäsin siitä näpertelystä. 

Lizardipuistossa oli varmaan sata erilaista liskopatsasta, isoja ja pieniä, nuoria ja vanhoja liskoja, puiston muurilla ja nurmikolla köllöttelemässä.

Käytiin tsekkaamassa Vondelpark, vaikkei järin puistokeli ollutkaan. Kesämmällä ois ollut hyvä sauma piknikille, nyt vaan jäädyttiin pystyyn. Puistossa oli keskusta-alueen about ainoat tasaiset asvaltit, ja joku sinnikäs siellä viitti rullaluistellakin.

Löydettiin paikallinen supermarket, ja nehän on aina hauskoja. Siis ainakin ruokaihmisille. Osteltiin J:n kanssa kilpaa erilaisia mysteeripurkkeja ja maustekastikkeita. Harmitti ettei ollut paremmat kelit, myynnissä olis ollut vaikka mitä piknik-kamaa. Liha- ja juustotiskit oli aika kateutta herättäviä kun hengaa arkensa täällä marinadiliemessä lilluvan hormoonibroilerin luvatussa maassa, puhumattakaan siitä millainen seafood-tarjonta merenrantakaupungissa on.

Ostin yhtenä mysteeripurkkina root beeriä, joka oli ihan kamalaa, ja jonka jätin kesken siinä vaiheessa kun tajusin että se kummallinen taustamaku onkin itseasiassa tuttu suuvedestä. Hyissss.

Oon saanu jostain aika pahan cafe racer -kuumeen, ja tässä helmessä oli moni asia oikein ja kohdillaan. Vaihtaisin oikeestaan vaan pinnavanteet ja paremman maalin. Pojat tiesi kertoa, että tässä on onnistuttu suoriutumaan rakennusprojektista aika pienellä vaivalla ja vaatimattomalla lompakon kevennyksellä. Jää nähtäväksi mikä se meidän seuraava moottoripyörä tulee olemaan, kun myin just vanhan pois. Yhteisen pyörän ostamiseen ollaan jo päädytty, mutta tuleeko sieltä nyt joku hauska modernimpi kyykky vai joku jeesuksenaikanen paska mistä ruvetaan hiljalleen ajamaan vikoja pois ja suunnittelemaan muutostöitä, se jää nähtäväksi. Vähän kuitenkin luulen, että cafe racerin aika ei ole vielä, pitää ensin hoitaa vähän ajohaluja pois jollain sellasella pelillä millä viittii lähteä työmatkaakin kauemmaksi.

Siinä pitkin poikin vaellellessa satuttiin bongaamaan mielenkiintoinen sisustusliikkeen ikkuna, jonka tunnistin aikas nopeasti Raw Materialsiksi, jonka tarjontaa olin sattumalta pari viikkoa aiemmin kuolannut netissä. Pojatkin oli helppo houkutella mukaan sisälle, sen verran rujon olosta öljytynnyriä oli heti ikkunoissa. Ja ah, nyt mä olen rakastunut! Voisin muuttaa suoraan sinne asumaan, niin säästäis sen kamojen paikasta toiseen siirtämisen vaivan. Periaatteena on siis myydä lähinnä kierrätettyä rosoista sisustustavaraa, ja vähän jotain uusiakin tuotteita, lähinnä pehmeästä nahasta tehtyjä laukkuja ja keittiön puolelle jotain keramiikka- ja puujuttuja. 

Menin ihan sekasin ja sydän vallan pakahtui kun kaikki oli vaan niin hienoa ja ihanaa. Kolhiintuneita metallisia tehdaskaappeja, teollisuuslamppuja, parturituolia, nuhjuista puuta, pois hioutunutta maalipintaa, mun tän hetken lemppariväriä intian turkoosia… Eikä mikään nyt ollut edes mitenkään ylijärjettömän kallista. Tai siis saman hintasta kuin kokopuiset huonekalut muutenkin olis, mutta vaan helvetisti hienompina ja ekologisempina kuin Iskussa ja Askossa. Pojat oli vähän kaikesta, että tämmösiähän on tallin nurkat täynnä pajalla. Tietysti on, mutta hieno siitä tulee kun sen tuo pois sieltä pajalta ja laittaa sen paraatipaikalle olkkariin. Lopulta kuitenkin A:kin myönsi että huolis sieltä moniakin huonekaluja meidän kotiin, vaikka sillä yleensä on aika vahvasti kielteinen näkemys mun romunkeräilyyni. Koin pakottavan tarpeen ostaa edes jotain pientä, mitä nyt saisin matkalaukkuuni mahtumaan, koska paikka oli kuin niistä mun ikuisesti toistuvista unistani, joissa pyörin kirpputorilla tai tuontiruokakaupassa, jossa joka hyllyllä on jotain kiinnostavaa ja fantastista, mitä vaan hamstraan ja hamstraan mutta ikinä en saa mitään kassalle saakka. (Hoarder, much? Mitä Freud sanoo?)

Tais olla mahdollisesti paikan symppis omistajasetä, jolle erehdyin sanomaan että haluaisin vaan viedä sieltä kotiin ihan jokaisen esineen, ja eikös se sitten kertonut että siinähän ostat vaan, me kyllä postitetaan mitä vaan. Niinpä tietysti, voi olla että se repla pakottaa mut vielä jonain päivänä muuttamaan isompaan kämppään.

Matkalaukkuun mahtuvista esineistä rakastuin eniten bensanhajuiseen metalliseen laatikkoon, jolle en edes keksinyt mitään käyttötarkoitusta, mutta aina sellaselle nyt joku paikka löytyy. (Kuulostan nyt ihan kaikilta niiltä tavaranostelijabloggareilta joiden elämäntapaa vihaan, mutta pystyn tällä kertaa tarpeettoman tavaran ostamisesta huolimatta nukkumaan yöni hyvin, koska se nyt ei sentään ollut mikään pienen kiinalaisen eilen veistelemä tavara, vaan uuden elämän saanut vanha romu).

Löysin myös pienen suklaapuodin josta ostelin boksillisen tuliaisia itselleni, ja alkomaholikaupan josta ois saanut esim moonshinea hillopurkissa.

Rakastettavan sieviä kultahampaisia kalloja. Onneks oli kauppa kiinni ja maksoivat monta sataa.

Välillä piti taas tulla hotellille piipahtamaan, ettei sitä peltiromua tarttenut kovin montaa kymmentä kilometriä kannella käsissään ja raahailla kahviloihin.