Hurrikaani-Katia hiipii Etelä-Suomeen, sanoivat. Tuulepuuskat ovat voimakkaimmillaan keskiviikkona, sanoivat. Sataa koko päivän siis aivan Esteristä, sanoivat.

Huh, ei se mitään, lämmintä päälle ja autolla töihin, täytyy ajella varovasti.

Paitsi että missäs ne auton avaimet onkaan? Siinä kohtaa, kun on lähdössä pikkusen myöhässä töitä kohti, on kiva huomata ettei ne avaimet ole omalla paikallaan. Missä ne toisaalta ei ole oikeastaan ikinä, jos autoa on viimeisimmäksi käyttänyt joku muu kuin minä. Seuraa siis hätääntynyttä pyöriskelyä ympäri kämppää, muistelua siitä millaiset housut rakkaalla puolisollani oli eilen jalassa kotiin palatessaan ja mahtaiskohan avaimia löytyä jostain taskuista. No ei löytynyt housuja eikä avaimia, ja kun kello oli jo yli kahdeksan, niin eipäs mulle vastattu enää puhelimeenkaan. Eikä ollut sitten toiveita ehtiä enää bussiinkaan.

Että hyvää huomenta vaan Riina, mennäänpä siis moottoripyörällä 60 kilometrin työmatka pienessä syysmyrskyssä. Siirretään käsilaukun sisältö reppuun. Vaihdetaan mekot ja korkkarit goretex-pöksyihin ja nahkatakkiin. Etsitään hetken ajohanskoja. Mennään pihalle ja todetaan, että se perkeleen moottoripyörä on pihalla aivan vihonviimesessä motissa jossain talon seinän, naapurin aidan, ulkovaraston ja auton välissä. Sen auton jota vois siirtää jos ois avaimet.

Kun siis ensin olen käyttänyt aamustani vartin avainten etsimiseen, käytän seuraavaksi vartin mopon repimiseen tielle. Se on taas niitä hetkiä kun tuntee elävänsä, kun nitkuttelee liukkaan limaisilla pihalaatoilla parisataakiloista moottoripyörää kymmenen senttiä eteen, kymmenen senttiä taakse, kymmenen senttiä eteen, kymmenen senttiä taakse, yrittää punnertaa eturengasta kuistin päälle, törmää ovistoppariin, väistelee autokatoksen tolppia ja yrittää olla hakkaamatta pakoputkea kauheen montaa kertaa Volvon takapuskuriin…

Puoli tuntia tyypillisen arkipäivän aikataulua myöhemmin pääsen lähtemään ihanalle työmatkataipaleelleni. Voin kertoa että kypärän saaminen päähän on hieman hankalaa jos otsassa kasvaa sukupuolielin. Vettä ei sentään kauheesti ripsinyt, mutta jo märät tiet on snadisti ärsyttäviä kun tiemaalaukset, kaivonkannet ja märät lehdet muuttuu liukkaiksi kuin keilarata. Mitä lähemmäs Kotkaa pääsin, sitä enemmän myös mereltä puhaltava myrskytuuli halusi olla osallisena mun päätöksiin siitä ajanko renkaat maata kohti vai en. Jos noi tuulet kaataa puita, ei niillä pitäs olla kauheesti vaikeuksia kaataa myös yhtä työmatkapyöräilijää.

Sikäli kyllä mahtava antikliimaksi, että tän sankaritarinan mittasuhteita saavuttaneen aamun jälkeen se iltapäivän pahapahapaha myrskynsilmä oli käytännössä sitten navakkaa tuulta. Puolessa välissä kotimatkaa ripsi sen verran vettä, että autoilijat laittoi tuulilasinpyyhkimistä ykkösvaihteen päälle. Kun pääsin kotipihaan, tuli jostain pilvien takaa esiin aurinko. Siis millä oikeudella, just kun olin henkisesti varautunut soittamaan itselleni kotona juhlalliset Manowarit samalla kun kerron kaikille kuuntelemaan suostuville miten MINÄ SELVISIN hirmumyrsky Katiasta. Hemmetin Foreca se pilaa aina mun päivän, kun koko kesän sadetta lupaillaan ja poutaa saadaan. Pyh.