No johan tota oli odotettukin. Sitä siis, että Tori Amos tulisi kiertueellaan myös Suomeen. Viimeaikoina olin tosin odottanut sitä aika vähän, koska olin lähellä unohtaa koko keikan olemassaolon. Lippu oli kuitenkin ostettu jo kesäkuussa niin eihän sitä ajankohtaa nyt niin päivänpäälle voi muistaa.

Torin oon nähnyt sen ekalla Suomen keikalla Provinssissa 2007 (mistä nämä valokuvatkin on), mutta kyllähän ihan oma itsenäinen keikkansa sisätiloissa on asia jota on odotettu kohta kymmenen vuotta. Sitäpaitsi Provinssissa jäi kuulematta Winter, ja moinen vääryys oli vielä joskus korjattava. Toisen kerran Tori oli 2010 Pori jazzeilla, mutta sillon mulla oli jotain muitakin force majeureja kuin se, että jazzeilla on mielenterveydelle vaarallinen määrä urpoja keski-ikäsiä konttauskännissä, ja se reissu jäi siis tekemättä. Kuulemma tosin ei Winteriä tullut sielläkään.

Nyt siis toiveikkain mielin suuntasin töistä suoraan kohti Helsinkiä ja Jäähallia ja maailmankiertueen alotuskeikkaa. Vähän ikäviä noi keskellä viikkoa järkättävät keikat, mutta Kotkasta kerkis ihan kivasti kuitenkin paikalle. Pitkät jonot eteni rivakasti ja olin omalla paikallani noin varttia ennen luvattua soittoaikaa. Niin, omalla paikallani. Permannolla. Olen näköjään niin aikuinen että päädyn ensimmäistä kertaa elämässäni keikalla istumapaikalle, täällä kun ei mitään muuta ollut tarjollakaan. Aika vieraan olosta tollanen konserttisalitunnelma, eikä asiaa oikein auta se, että sitä rakennetaan johonkin koleaan jäähalliin.

Olin rivillä 19, josta pitäs ehkä olla ihan tyytyväinen, Tiketin arpajaisista en parempaakaan saanut vaan se mielivaltaisesti heitteli millon mitäkin rivejä ja kun kyllästyin naputtelemaan niin tyydyin tuohon. Olin nyt kuitenkin varmaan hallin etummaisessa neljännessä, että ei se nyt olosuhteisiin nähden ollut huono, mutta siitä Marge Simpsonin ja Elefanttimiehen välistä tiiraillessa rupes kyllä hetkittäin vähän ärsyttämäänkin. Ei oo istumapaikkakeikat mun juttu.

Lipussa luki että ei lämmittelijää, väliaika ja pokkarikamerat sallittu. Toisin kävi.

Vähän jälkeen kahdeksan lavalle lompsi nuori mies, Mike Hole (tjsp) nimeltään. Moi, soitan teille pari biisiä, sanoi Lontooksi ja ryhtyi Rolandin pimputukseen. Vähän semmosta geneeristä itkuvirttä tyttöjen perään se oli, mutta kyllä mä loppua kohden vähän lämpenin. Kun aihemaailma yhden biisin ajaksi vaihtui narratiiviseen kappaleeseen murtovarkaista niin meininki oli heti paljon kiinnostavampaa. Samoin supliikkiosasto parani keikan edetessä. Myyntimiehenä pisti yleisön tavaamaan vielä nimensä kirjain kerrallaan jotta varmasti tiedettäis kuka esiintyi. (Ilman sitä tavaamista en ois muistanu tänkään vertaa.)

Järkkärit tuli lämppärin keikan aikana osottelemaan taskulampulla silmään jokaista joka kaivoi jonkun lcd-näytöllä varustetun vimputtimen esiin, että pääesiintyjän aikana kaikki on sitten kielletty. Pokkarien salliminen on kuulemma vaan hallin oma käytäntö mutta pääesiintyjä on kieltänyt kuvaamisen. Buu. Olisin kyl edes jonkun suttusen pokkariräpsyn halunnut ottaa mut en jaksanut sitten ottaa riskiä että joku järkkäri tulee huutamaan korvan juureen kesken keikan.

Väliaika, no, sellainen oli jos sellaiseksi voi laskea sen parinkymmenen minuutin roudaustauon lämppärin jälkeen. Sitten tummuivat valot ja läpsyteltiin käsiä yhteen lavalle saapuneelle jousikvartetille, ja sen perässä lavalle lipuneelle porvarisrouvan punaiseen silkkiaamutakkikolttuun pukeutuneelle Torille.

Lava-asetelma oli aika minimaalinen. Ryppyiset verhot, Bösendorfer-flyygeli ja syna tuttuun tapaan vastakkain ja neljä nuorta puolalaista herraa kahden viulun, yhden alttoviulun ja sellon kanssa. Tori spiikkaili alkutunnelmia puoliksi kuiskaamalla, esitteli jousikvartettinsa ja huomautti että tulevat keikan aikana virittämään soittimiaan - “cos that’s what real instruments have to do”. Jossain viritysvälissä saatiin myös (ilmeisen) spontaani viritysaiheinen laulunpätkä, joka oli aika symppis.

Ekana biisinä kuultiin uuden levyn alotusbiisi Shattering Sea. Uutta levyä en ehtinyt ennen keikkaa saada käsiini, kuuntelin vaan napsuja sieltä täältä Spotifysta. Aika synkkä levy, kokonaan akustinen ja äkkiseltään kuulosti olevan pullollaan ahdistusklasaria. Kun en ekaa biisiä ollut aiemmin kuullut kuin puoleen väliin, en kauheesti innostunut siitä keikalla. Vähän odotin oltasko nähty Torin tytär lavalla, kun se laulaa aika monessa uuden levyn biisissä, mutta ihan ymmärrettävistä syistä sitä ei näkynyt, se nyt on kuitenkin 11-vuotias.

Seuraavaksi kuultiin Graveyard joka on joku B-puoli, eli ei sekään ennestään tuttu biisi. Vaikka hyllystä löytyskin kymmenen levyllistä Toria niin nyt kyllä kaiveltiin sen sortin kansioista näitä biisivalintoja että mähän olin siellä ihan ummikkona.

Sitten Suede. To Venus and Back -levyltä, joka multa puuttuu. Äh. (No se oon kyl kuullu joskus ennenkin mut ei oo silleen tuttu biisi, eikä must kauheen hyväkään.)

Sit onneks alkoi vähän tutumpien biisien putki. Baker Baker, sitten ilman jousia esitetyt Mr. Jesus ja Marianne, ja jousien kanssa Girl Disappearing (American Doll Posselta, tais olla ainoa biisi tätä uudemman pään tuotantoa uusimman levyn biisejä lukuunottamatta) ja Cloud on my Tongue.

Star Whisperer on kans jotain uuden levyn biisejä, ja sen jälkeen Torin yksin vetämä U2-cover Running to stand still. U2 ei oikeen putoo, edes Torin laulamana.

Sit tuli Sister Jane, joka taitaa alunperin kans olla joltain Cornflake Girl -sinkulta B-puoli.

Pakko myöntää että tähän saakka, välissä käytyä hittiputkea lukuunottamatta, keikka oli ollut vähän turhan “rarities and oddities” -matskua mun makuun. Kun ei oo nähnyt aiemmin kuin yhden keikan, niin haluis kuulla niitä superhyviä biisejä joita on joku kuus levyllistä, eikä niinkään jotain harvinaisuuksia joiden kuulemisesta HC-fanittajat ois varmaan aivan pähkinöinä. Mulle putoo enemmän se hittien energisempi Tori kuin toi pikkusievistely joka sopis kivasti juustonmaistelun taustalle kun se ei ärsytä ketään. Vaikka joo, paskimmillaankin Tori Amos on kuitenkin aika hyvä, mutta nyt ois vaan halunnut nähdä parin tunnin putken parhaimmillaan olemista.

Onneks loppupuoli keikasta rupes olemaan vähän parempaa.

Cought a lite sneeze tuli vielä Torin soolona ja meinas pistää niiskuttamaan muustakin syystä kuin siitä että, ihan oikeestikin, I cought a lite sneeze. Sen jälkeen saatiin jännittävä versio Cruelista jousien kanssa. Aika valtavan hienon kuulosta kun käyttää selloa ja viulua rumpuina ja koneäänien imitoijana. Siin oli vihdoin sitä taikuutta ja inspiroivuutta mitä halusin tulla katsomaankin.

Välissä nautical Twilight taas muistutti uuden levyn flegmaattisuudesta, mutta sit jatkui vielä herkuttelu Snow cherries from Francella ja arvatkaa millä:

NO SILLÄ WINTERILLÄ!

Ei ollu sotatorvia niinku levyversiossa, mutta ihan hyvin noilla jousilla saa tehtyä korvaavia ääniä. Kylmät väreet x 666.

Sit siinähän se keikka olikin, esiintyjät poistuivat lavalta. Mut koska vikasta biisistä ei annettu etukäteisvaroitusta niin tietty ne saadaan taputtamalla vielä takas lavalle. (Tai tietty ja tietty, Provinssissa hakattiin käsiä yhteen keikan jälkeen joku 45 minuuttia, tasan siihen saakka että seuraava bändi rupes tulemaan lavalle. Mut se olikin eeppisin suosionosoitus mitä oon ikinä millään keikalla ollut todistamassa. Pidettiin huoli että jos Tori oli ehtinyt jo lähteä Seinäjoen kansainväliselle lentokentälle niin huuto kuuluu sinne Törnävästä asti.)

Jälkiruuaksi Tori tuli kuiskimaan kehuja taustabändistään ja antoi niiden vetää keskenään yhden oman biisinsä. Mutta encoreissa ei onneks tarttenut tyytyä siihen, vaan perään Tori tuli vielä soittamaan Your ghostin uudelta levyltä.

Sitten vähän kumarreltiin ja poistuttiin lavalta ja huudettiin vähän lisää. Ja saatiin bändi vielä takaisin lavalle. Kuultiin vielä Mr. Zebra, jonka jälkeen Tori kysyi yleisöltä mitä haluttais. Apinalauma mylvi yhtäaikaisesti noin kahtasataa toivetta, ja pienen keskittymisen jälkeen sieltä oli ilmeisesti saanut jotain selvääkin, ja saatiin Tear in your Hand ja Silent all these years. Muutamat permantopaikkalaiset kyllästyi istumaan persuksillaan ja ryntäsivät penkkirivien välistä eteen. Järkkärit oli varmaan jo poistamassa varmistinta kun Tori vakuutteli mikkiin että “it’s okay, they can come up here”. Ja niinhän sinne sit ampasikin puoli permannollista paremmille paikoille. Mä en jaksanut vaivautua, istumapaikkalaisetkin oli nousseet loppukeikaksi seisomaan ja näkyvyys oli siinä kohtaa ihan ok. Ihan vihonviimeiseksi biisiksi Tori päästi vielä jousipojatkin mukaan ja vetivät uudelta levylta Carryn.

Lopputuomio: No olihan se nyt helvetin hyvä. Provinssissa tosin oli enemmän munaa, korkeemmat halkiot hameessa, enemmän jalkaa monitorilla ja enemmän flirttiä yleisölle, mutta rupes se jäähallissakin loppua kohden poistumaan liian turvalliselta klassisen musan ja shown alueelta. Jotain taikaa siinä aina on kun toinen käsi soittaa synaa ja toinen selän takana flyygeliä samalla kun päälle tulee vielä virheetön hunajaa tihkuva laulu, mutta oishan se mikrofonin kohtelu paksuna sikarina tuonut siihen tälläkin kertaa vähän lisää särmää. Vaan joskus näinkin. No smoke and mirrors. Ei asunvaihtoja, ei peruukkeja. Seesteistä fiilistelyä. Ei ollu rokkikeikka tällä kertaa. (Toisaalta jos sillä oli joku vaikutus siihen että tällä kertaa kukaan tiedostavan oloinen punatukka ei laulanut korvan juuressa idolinsa mukana biisejä päin helvettiä, toisin kuin viimeksi, niin ehkä siinä oli myös hyvät puolensa.)

Ja afrotukkaisten ihmisten pitäs musta maksaa keikoista tuplahinta.