Tori Amoksen keikalle pukeutuminen. Miten voikin olla niin työläs asia. Koska sillähän kuitenkin ON merkitystä, kun istut siellä pimeässä jäähallissa yksin omassa henkisessä kuplassasi. Tosin mun kuplassa oli myös Tori, olihan nää vähän niinku treffit sen kanssa, ja jos multa kysytään niin eihän siellä paikalla ketään muita ollutkaan. Eli tietysti sillä on väliä mitä laittaa päälle.
Kun ensin olin kokenut tarpeettoman suuria kriisejä siitä että joudun menemään just Tori Amoksen keikalle haalistuneessa oranssissa tukassa, mikä kuitenkin on ehkä pahin mahdollinen tukkavalinta tollaseen tilaisuuteen, ryhdyin seuraavaksi kriiseilemään siitä etten löydä kaapistani mitään viehkon runotyttömäisiä vaatteita joissa kuitenkin olis enemmän kuin ripauksellinen munaa. Ja tietysti niissä vaatteissa pitäs ensin istua työpäivän verran toimistolla, josta lähdin suoraan keikalle. Ja lisäkriteerinä se, että koko päivän ja edellisen illan oli aika uhkaava kutina kohti saapuvasta kuumeesta (joka onnekseni ei sit kuitenkaan missään vaiheessa tullut) ja täytyy siis varautua pahimpaan mahdolliseen pukeutumalla lämpimästi ja mukavasti.
Löysin kaapista sieltä viimeksi kuusi vuotta sitten käytettyjen vaatteiden rekistä äidin vanhan nahkavekkihameen, enkä kyllä tiedä miksi se on jäänyt käyttämättä, koska sehän on ihan mahtava. Koulussa käytin sitä kyllä pariin kertaan, mutta ehkä ajattelin nahkahameen olevan vähän not safe for work -matskua. Huihai, sanon nyt. Hyvin toimii töissäkin, kun ei vaan enää yhdistä sitä läpinäkyviin paitoihin ja niittikaulapantaan.
Lämmikkeeksi valkkasin Gina Tricot:n taidekaavun ja leveän nahkavyön, jonka tosin kiristelin päälle vasta työpäivän koneella röhnötyksen jälkeen. Todellinen lämmike oli kuitenkin pitkät sormettomat hanskat jotka paikkasi sitä mikä akryylineuleessa jäi puuttumaan. Noissa vermeissä, vailla minkään sortin takkeja (narikkajonoja välttääkseni, mulla ei nykysin kestä hermot lainkaan mitään ihmispaljouksissa odottelua) hyppelin autolta keikkapaikallekin sen parinkymmenen minuutin matkan. Ja hoin mielessäni että eihän lääketiede tunne sellaista asiaa kuin vilustuminen, raitis ilmahan tekee vaan ihan hyvää. Ehkä tekikin, seuraavan päivän olin töissä varsin energinen ja terve (liekö Finrexinin kofeiini-overdosella tekemistä asian kanssa…)
Täs ois sit viimeisimmältä kirppisreissulta mukaan tarttunut paita. Valkonen, aika villii! Ensin mustan käyttö laajeni harmaan hyväksymiseen ja nyt mennään jo valkosessa, mihinköhän tää vielä johtaa. Ettei neitseellinen hyveellisyys paistaisi naapurikylään saakka, pistin tällekin kaveriksi nahkaisen vyöviritelmän. Mustan villatakin kanssa parani entisestään. A:kin esitti vahvan hyväksyntänsä, vaikkei osannutkaan oikein tarkentaa mistä se refleksinomainen peukalon ylös nouseminen johtui. Paidan valkoisesta väristä se johtui, olen tehnyt havaintoja ja päätelmiä aiheesta.
Jotain alitajuista tais kirpputoripöydän ääressä tapahtua kun tuo paita lähti matkaan, kun samaan aikaan oon eksynyt seuraamaan tämmösen viehkon punatukkaisen runotytön blogia, josta bongasin paidan oston jälkeen kuvia kirjoittajan paidasta, joka on aika erehdyttävästi saman näköinen (joskin istuvampaa kokoa kun oma tais olla L). Ei se ihan sama taida olla, tuossa näyttää selkä avoimemmalta, mutta kangas on kyllä aika erehdyttävästi sama.
