Firman bileet Tallinnassa. Kuulostais siltä että siinä vois olla vaaran ainekset kasassa, mutta ainakin olen selvinnyt hengissä kotiin kuten kuvasta näkyy. Siinä meni mun Viro-neitsyys, en ole käynyt koko maassa ikinä, mikä on jotakuinkin samanlaista maanpetturuutta kuin saunasta kieltäytyminen.
Oikeastaan ainoa mikä mua on Virosta tähän mennessä kutkuttanut yhtään matkustushermoa, olis ravintolat vanhassa kaupungissa, kun niistä on kuullut niin paljon hyvää. No, sellaiseen tutustuminen olikin tiedossa, joten pystyin jättämään kaikensortin matkasuunnittelun sikseen ja lähtemään taas reissuun “seuraa johtajaa” -periaatteella. Sen verran vaivauduin tekemään pohjatöitä että eurot käy ja passit tarvitaan.
(Passin muuten muistin jopa ottaa mukaan. Työpäivän aikana ajattelin vielä tarkistaa että tuliko varmasti oma passi mukaan, vaikka eihän me edes säilytetä passejamme samassa paikassa. Nanosekunnin säikähdys ehti kuitenkin hiipiä puseroon, kun passin kuvasivun avattuani kuvasta tuijottikin joku miespuolinen maantierosvo. Perheemme huumorijaoston jäsen oli joskus back in the days teipannut mun passin kuvan päälle oman automaattipassikuvansa. Nauratti sen verran etten edes raaskinut irrottaa sitä.)
Työpäivän jälkeen lähdettiin siis ajelemaan Helsinkiin, josta napattiin vähän lisää matkaseuraa mukaan ja hypättiin venjeeseen. Laiva oli onneks nopea parin tunnin ratkasu, mun risteilykiintiö on vieläkin toissakesästä aika täynnä. Pari tummaa A. Le Cogia ja oltiinkin jo perillä.
Omituisen reisikeskeistä kansaa nuo etelänaapurit, kun reisitoimistojakin näkyi kylillä vaikka kuinka.
Majoituttiin vanhassa kaupungissa hotelli Imperialiin, jota voin kyllä näin yhden yön kokemuksella suositella. Rakennus on pistetty pystyyn jo 1800-luvulla, ja vaikka paikka luonnollisesti onkin peruskorjattu nykypäivän vaatimusten mukaan, siellä on säilynyt jotain vanhojakin osia. Muuratuissa seinissä, takorautakattokruunuissa, miekoissa ja kirveissä oli jotain aika tunnelmallista.
Tää on vissiin se Toompean mäki, ihan hotellin vieressä. Hauskan näköistä, niinku tuntu olevan koko vanha kaupunki.
Raatihuoneen tori ja joulukojut.
Mentiin syömään tähän Karl Friedrichiin. Jotenkin kotoisan oloinen paikka tollaseks valkosten pöytäliinojen mestaks. Takitkin laitettiin sen näköseen vaatekomeroon että ihan kuin oltais menty jonkun kotiin.
Alkupalaksi söin etanoita, joita en tosin sattunut kuvaamaan. Meil täällä maalla harvoin on mitään ton sortin ruokia tarjolla, tai jos onkin, niin ne on niin epäillyttäviä ettei niitä viitsi tilata. Täällä ne oli ihan järkyttävän hyviä. Kaverina oli kermainen pinaattikastike ja parmesaania. Olisin nuollut pannunkin jos olisin kehdannut. Kaikki oli jotenkin niin kivasti sopusoinnussa eikä mikään maku oikeestaan puskenut muiden yli.
Pääruuan, naudan sisäfileen, kuvasin rumasti. Ei oikeen viitti ruveta järkkärin kanssa paukuttamaan kuvaa tollasissa paikoissa. Valkkasin ruuan ihan sen perusteella että lihan kaverina piti olla pekonia, kumina-uuniperunoita, siitakesieniä ja punaviinikastiketta. Tollaset pihvit nyt on vaan pihvejä, ei ne siitä muuks muutu. Perunat oli ok, mutta siitakkeita en kyllä lautaseltani bongannut. Eipä tuo nyt pahaakaan ollut, mutta sellasta perussettii.
Pöytäseuran talon erikoiset paistui, puhisi ja sihisi noilla tarjottimillaan vielä vartti pöytään tuomisen jälkeenkin.
Jälkiruokalistalta löysin crème brûléen, ja se on mulle aina sellanen ohittamaton paikka. Mulla oli aika vahva brulee-kausi back in the days kun sain joulupaketista sellasen liekinheittimen, ja edelleenkin toi jälkkäri on kyllä pakko tilata aina kun sen listasta bongaa. Vadelmaa luvattiin olevan tällä kertaa bruleessa mukana, ja ensisilmäyksellä luulin jo senkin kadonneen kun päällä oli vaan mansikkaa, minttua ja ananaskirsikka, mutta vadelmaa löytyikin sieltä sokerikuoren alta. Jälkkäri oli kyllä hyvää.
Tallinnaan matkaaville vielä lisäinfona, alkuruuat kyseisessä paikassa oli siinä kympin molemmin puolin, liharuuat 15-25 euroa ja jälkkärit alle 6 euroa.
Ruuan jälkeen samoiltiin hetki etsien jatkopaikkaa, ja päädyttiin Clazz-nimiselle klubille jossa oli joku livebändikin soittamassa, joka läpsytteli jotain brasilian rytmiä taustalla.
Ystävällisen ja komean henkilökunnan lisäksi paikassa oli aika fancyt vessat. Beige nahkasohvaryhmä – miten sitä onkaan pystynyt käymään baarin vessassa ilman niitä.
Baarin vaihtaminenkin tuli illan aikana ajankohtaiseksi, ja päädyttiin parin korttelin päähän nimettömään baariin. En tosin ehtinyt riipaista kuin puolikkaan ginger alen, kun tulikin jo joku epälooginen pilkku varttia vaille tai yli jonkun sitäkin epäloogisemman tunnin.
Höpöteltiin hetki aiemmin mukaan tarttuneiden hollantilaisturistien kanssa, ja työkaveri kävi hienon keskustelun paikallisasukkaan kanssa niin, että toinen puhui pelkkää suomea, toinen eestiä, ja molemmat ymmärsivät keskustelun täysin. Kielen valinta tuntui kyllä tuolla jotenkin monessakin tilanteessa hankalalta. Suomeksi puhuessaan tunsi itsensä ylimieliseksi turistijuntiksi, mutta ilmeisesti sitä kuitenkin ymmärretään paremmin kuin rallienglantia.
Niitä hotellimme viehättävämpiä ja vanhemman oloisia yksityiskohtia. Pienen porraskaideliukumisen jälkeen painuttiin nukkumaan, jotta seuraavanakin päivänä jaksais vielä seikkailla.
